Minulla on utuisia, suorastaan aavemaisia mielikuvia Barbie Tähkäpään (2002) katsomisesta lapsena. Eräänä pimeänä iltapäivänä ajauduin katsomaan animaatioelokuvaa uudelleen, ja yllättäen huomasin elokuvan säilyttäneen vetovoimansa.
Tähkäpää käsittelee traditionaalista Tähkäpää-satua. Nuori, blondi Tähkäpää asuu iljettävän “äitipuolensa” Gothelin kanssa synkkään metsään kätketyssä kartanossa. Siellä hänelle seuraa pitävät hellä lohikäärme sekä väsähtänyt, hermoromahduksen partaalla kituva jänis. Tarinan aikana Tähkäpää kuorii syntymänsä mysteeriä kerros kerrokselta sekä maalaa maagisia taideteoksia. Matkaan mahtuu myös Barbien nuoren intohimon kohde, puunkuiva kiintiöprinssi.
Kyllä, kyseessä on kliseinen Barbie-elokuva, mutta sen tekee nautinnolliseksi viihdyttävät henkilöhahmot. Tarinan antagonisti Gothel on säväyttävä. Noidan suupielet ovat kääntyneet ikikirpeään niiskaisuun, ja hän jättää jälkeensä aina huumaavan, vihreän hajuvesipilven. Vaikka Gothelin kätyrinä toimii vain pieni näätä, tästä Otto-näädästä tulee mieleen vanhan mafiaelokuvan lipevä antagonisti, jonka sydämen paikalla on aski halpoja savukkeita. Sivuhenkilön tekee mieleenpainuvaksi ääninäyttelijä Peter Kelamisin hieno roolisuoritus.
Elokuvan teema on ikivihreä: Se kannustaa päästämään luovuuden valloilleen huolimatta siitä. Elokuvasta voi vanhempana kuitenkin löytää myös synkempiä elämänviisauksia. Väärinkäsitykset johtavat helposti vihanpitoon, ja loppupeleissä se, joka toiselle kuoppaa kaivaa, siihen itse lankeaa.
Kaiken kaikkiaan Barbie Tähkäpää on ilahduttavan vilpitön elokuva. Omassa tapauksessani kiehtovan kokemuksen taustalla saattaa vaikuttaa nostalgia, joka sai sydämeni lämpiämään. Anteeksi annettakoon kuitenkin vielä elokuvan kiintiöprinssille. Tylsyydestään huolimatta hänen animaationsa oli paikoin niin sujuvaa, että kehonkieli henkäisi hahmoon suorastaan taianomaisen annoksen uskottavuutta.
Ja taianomaisuudestahan Barbie-elokuvissa on kyse.
Vitsanen 