Arvoisa juhlaväki, lukion henkilökunta ja, ennen kaikkea, rakkaat ylioppilaat,
on viimein koittanut se päivä, joka on vielä lukion alussa tuntunut niin vieraalta ja kaukaiselta. Päivä, jona saamme valkolakit päähän ja todistukset kouraan ja siirrämme katseen tulevaan. Vaikka koko viimeisen kolmisen vuoden ajan olemme valmistautuneet tähän päivään, en nytkään voi uskoa, että tätä puhetta pitäessäni vietämme lukioaikamme viimeisiä minuutteja.
Minulle lukioaika on ollut yhtä vuoristorataa. Aloittaessani kolmen ja puolen vuoden taipaleeni tässä koulussa, en tuntenut juurikaan ketään omalta ikäluokaltani, ja täysin erilainen kouluarki uudessa ympäristössä tuntui pelottavalta. Mutta jännittävän ensimmäisen jakson jälkeen aloin pikkuhiljaa löytää ystäviä ja sopeutua uuteen ympäristöön. Kiitos siitä kuuluu kaikille opettajille ja silloisille tuutoreille, jotka ohjasivat ja tukivat meitä tuoreita, vähän hukassa olevia lukiolaisia.
Ensimmäisenä vuonna jouduimme kansainvälisen pandemian vuoksi moneksi kuukaudeksi etäopetukseen, mikä kuormitti meitä kaikkia. Kouluun palaamisen jälkeen kaikki ei suinkaan palannut ennalleen, vaan käytimme vielä pitkään kevääseen maskeja. Opettajat ja me opiskelijat opimme tunnistamaan toistemme kasvot vasta paljon myöhemmin, kun maskit eivät enää olleet osa arkeamme.
Lukioaika, etenkin abivuosi, ovat olleet elämäni vaikeinta aikaa. Ne ovat koetelleet, mutta samalla opettaneet aivan valtavasti. Raskaudestaan huolimatta en vaihtaisi niistä sekuntiakaan, sillä ilman niitä vaikeimpiakin hetkiä, en olisi se minä, joka olen nyt. Vaikka lukioaikani onkin ollut täynnä haasteita ja kiirettä, jään siitä kuitenkin muistelemaan lähinnä kaikkia iloisia ja hauskoja hetkiä. Sitä, kun käveltiin Roomassa käsikynkässä puoli tuntia Colosseumilta hotellille metrojen lakattua illalla liikennöimästä, sitä, kun liukastuin ja lensin vanhojen tansseissa rokkipotpurin eturivissä, sitä, kun Kuopion musiikkilukiopäivillä hihiteltiin aamuyöhön hotellihuoneessa, ja sitä, kun musikaalissa heitin vahingossa avaimet auditorion katonrajaan, jossa ne itse asiassa tälläkin hetkellä ovat.
Tapiolan lukion jättäminen tuntuu erityisen hankalalta, nimittäin se on ollut minulle kuin toinen koti. Jos voisin villin veikkauksen heittää, arvioisin, että olen lukioaikanani viettänyt näiden neljän seinän sisällä saman verran aikaa kuin kotona. Täällä on vietetty lukuisia pitkiä iltoja eri konserttien ja musikaalien yhteydessä: rakennettu ja purettu lavoja, nukuttu auditoriossa, hengattu muuten vaan ja tietysti opiskeltu. Tämä koulu, turhan kylmästä ilmanvaihdostaan huolimatta, on ottanut minut lämpimään syleilyynsä, ja siitä irtautuminen on haikeaa.
Tämä koulu on ollut meille ylioppilaille äärimmäisen antelias. Keväiset musikaalit, kuorot, matkakurssit ja ainutlaatuiset soveltavat kurssit, kuten bioetiikka, tähtitiede ja savityöpaja ovat antaneet meille mahdollisuuden tutkia ja kehittää itseämme tavoilla, jotka eivät vältämättä muissa lukioissa olisi mahdollisia. Olen syvästi kiitollinen siitä kaikesta, mitä tämä koulu on uteliaalle aikuisen alulle antanut. Kiitos myös koko koulun henkilökunnalle, joka on mahdollistanut meidän opiskelun: rehtoreille, sihteerille, vahtimestarille, kuraattorille, psykologille, terveydenhoitajille, siivoojille ja keittäjille sekä tietysti, koulun tähdille, opettajille. Kiitos, että olette omana itsenänne inspiroineet, kuunnelleet ja tukeneet meitä. Olette opetuksellanne jättäneet meihin ikuisesti jälkenne ja uskon, että niin olemme mekin teihin omilla tavoillamme.
Kiitos ystäville ja läheisille, joita ilman tätä matkaa olisi ollut vaikeampi kulkea. Kiitos kaikista niistä huonoista vitseistä ja haleista, jotka ovat piristäneet kiireisen kouluarjen keskellä. Kiitos, kun olette lohduttaneet vaikeina hetkinä ja auttaneet meitä ymmärtämään, keitä olemme ja millaista elämää haluamme elää.
Vaikka lukion tarkoitus on olla yleissivistävä koulu, joka antaa eväät jatko-opiskeluun, se on todellisuudessa niin paljon muutakin. Lukiossa opitaan tuntemaan omat rajat, ystävystytään, itsenäistytään ja aikuistutaan. Lukiossa luodaan myös muistoja sekä tutkitaan omia arvoja ja mielipiteitä.
Tänään jotkut meistä juhlistavat koulumenestystään ja toiset taas huokaisevat helpotuksesta, kun viimein se on ohi. Oli syy juhlimiseen mikä tahansa, jokainen meistä on juhlansa ansainnut.
Elämme maailmassa, jossa suorittamista ylistetään ja opiskelijoilta vaaditaan koko ajan enemmän ja enemmän. Tahdonkin muistuttaa meitä kaikkia, että ne todistuksissa pönöttävät arvosanat eivät oikeasti ole niin merkityksellisiä kuin miltä ne saattavat tuntua, vaan merkitsevää elämässä on se, miten itseään kantaa ja kohtelee muita.
Vaikka me ylioppilaat tästä lähdemmekin eri poluillemme, yksi asia meitä matkallamme kuitenkin yhdistää: Tapiolan lukio. Toivotan meille jokaiselle tuoreelle lakkipäälle onnea. Onnea siitä, että sä teit sen, sä valmistuit. Mutta onnea myös tulevaan. Sä pystyt mihin vaan, kun teet sen sydämestäsi, mene siis rohkeasti unelmiasi kohti.
Lopuksi haluan antaa teille, rakkaat ylioppilaat, pienen elämänohjeen Nalle Puhin sanoin:
”Jos huomenna tulee päivä, jolloin emme ole yhdessä, sinun pitää muistaa jotain. Olet rohkeampi kuin uskot, vahvempi kuin miltä näytät ja älykkäämpi kuin mitä tiedät.”
Alli Ernst, ylioppilas
Vitsanen 