– Tekstejä luovan kirjoittamisen kurssilta
Maa hengittää kiivaasti. Tummanviolettina se muovautuu ja muuntuu loputtomasti olomuotojen tarkkarajaisuutta ivaten. Se vyöryy yhtäällä rakeisen kiinteänä, toisaalla sitkaan sulana aineksena. Ilma on kiinteää höyryinä taivaalle kohonneesta kivestä, jota hulluuttaan ulvova tuulikaan ei saa hälvenemään. Siellä täällä myös karkeat hiekkapilvet kurottautuvat malttamattomina ilmaan repien pyörteilevää kaasua tieltään. Elävänä kohoilevan maan ja sen yllä vallitsevan taivaan rajapinta on hämärtynyt ja lopulta kadonnut kokonaan.
Violetissa kuumuudessa kaikuu metallisen raastava kirkuna. Aurinkoa ei ole, ja taivaan nostaa jonnekin maan yläpuolelle ainoastaan tiheästä pimeydestä vaaleammaksi harveneva hiukkasten taakka. Pettävä maa ei muodosta kantavaa pintaa, mutta siitä huolimatta seisoo kaiken myllerryksen keskellä peräänantamattomia palkkeja – kuin menneisyyden rakennelmien itsepäisiä, kuumeisesta liikkeestä piittaamattomia, luurankoja. Ne ovat itsekin unohtaneet tarkoituksensa, ja ne sojottavat maasta epätietoisina ympärillä riehuvan muutoksen päämäärästä, alusta tai lopusta.
Pauhun silmässä, mutta jyrisevien salamoiden tavoittamattomissa, voi erottaa jotakin tyyntä. Siellä siintää vilvoittavan kirkas sinisen häivähdys, joka on houkutellut lähelleen myös keimailevan oransseja tulipisaroita. Kuin harhanäkynä leikittelevästä päivänpaisteesta ne loistavat huolettomasti, välittämättä levottomina kiertävistä utuisista hahmoista, jotka ilmestyvät mutisten savusta vain peittyäkseen taas huuruihin. Kiihkeän liikkeen ympäröimä väriläiskien välke on vakaa ja kantava pohja. Se on lupaus raivoisaa vimmaa aikanaan seuraavasta rauhasta ja viimein aloilleen asettuneesta pysyvyydestä.
Virva Mutikainen
Key Saton teoksesta Kivien syntymä, 1958
Vitsanen 