– Tekstejä luovan kirjoittamisen kurssilta
Talvisen jääkerroksen hiertämä hiekoitussepeli rahisee kuluneiden lenkkareiden alla. Auringon värittämä ilma on raskas kuivasta katupölystä, jonka huumaava haju muistuttaa Lailaa lapsuuden keväistä, kun vaatteet olivat hienojakoisen hiekkapölyn kyllästämät. Hänen asfalttikatujen koulima askelensa on matala, ja silloin tällöin hiekan rahinan rytmi rikkountuu kantapään laahatessa maata. Harvakseltaan kuuluu jostakin linnun sävelryöppy, talven jäljiltä vielä kokeilevana, ja Laila ajattelee naapuritalon räystään alle pesäänsä rakentanutta varpusparia. Linnut aloittivat heinien keräämisen jo silloin, kun lumipenkat talon seinustalla olivat vielä korkeat. Nyt viimeisiä, vielä painanteissa sinnitteleviä lumiläikkiä sulattavan auringon lämpö tuntuu talvivaatteista vapautetulla iholla päivä päivältä voimakkaammin, eikä talven taittumisesta ole enää epäilyksen häivääkään.
Kevään arkaa lämpöä ahneesti imevä asfaltti on maan vuosittaisen routimisen vuoksi halkeillut, ja suurimpiin rakoihin on ajautunut maata. Tietä reunustavien puiden silmut ovat pullistuneet ja avautuneet, mutta niistä terhakkaasti ponnistavat nukkaiset lehdet ovat vielä pieniä. Myös maassa, Lailan kengänkärjen edessä, lämmöstä versova elinvoima on jo näkyvissä: asfaltin halkeamasta nousee pieni männyntaimi. Sen hento varsi on ryhdikkään suora, ja kunnianhimoisen vihreät neulaset muodostavat valoa kurotellessaan pallon. -”Kuin kruunuksi varrelle”, Laila ajattelee suoristautuessaan kyykkyasennosta ja kohentaessaan reppunsa hihnoja. Tien vieressä kulkevan mutaisen ojan lirinä kuuluu jälleen maata raapivien kivien rahinan taustalla, ja Lailan ajatukset harhailevat vapaina.
Vaikka ulkoisesti mikään ei muutu, tuntuu kevään saapuminen minusta vuosi toisensa jälkeen oikeastaan siltä, kuin syntyisi uudemman kerran. Kuin kalenterilehtien kääntäminen jo pelkällään syöttäisi uutta virtaa. Toisaalta tekemistä on lumien sulaessa viikko viikolta enemmän. On mullanvaihdot, kasvien leikkaamiset, ikkunanpesut ja kevätsiivoukset sisällä ja ulkona tietysti vielä monin verroin enemmän: syksyltä jääneiden lehtien haravointi, talven aikana repsahtaneiden paikkojen korjaukset (pitää muistaa se takaportaikon irvistävä lauta ruuvata uudelleen, muuten joku vielä lentää rapulta päistikkaa maahan), puutarhan kylvötyöt, lannoitukset ja niin, myös kompostin möyhennys ja tyhjennys. Kevät kuitenkin tuntuu kevyeltä jähmeän ja pysähtyneen talven jälkeen – kuin riisuisi taakan pois harteilta. Onkohan se vain kasvava valon määrä, joka moisen saa aikaan? Niin ovat ihmiset yksinkertaisia eläimiä kaikista tieteellisistä läpimurroistaan ja monimutkaisista probleemeistaan huolimatta!
Ihmismielen yksinkertaisuuden hypoteesiaan keskittyneesti kehittelevä Laila on törmätä keskellä katua kävelevään nuorukaiseen. – “Hei kato vähän, miten kävelet!” vastaantulija älähtää. – “Anteeksi, olin hieman ajatuksissani”, Laila sanoo lämpimällä äänellään. Hän jää kuitenkin hieman kummeksuen katsomaan huonoryhtistä, pikaisen mulkaisun jälkeen puhelimensa pariin palannutta hahmoa, ja kun tämä on jo jatkamassa matkaa, Laila kysyy vielä: – “Saanko udella, mitä niin tärkeää se kännykkä näyttää, että se tuolla lailla tiukasti osaa teitä pitää otteessaan?” Poika – sillä ei kävelijä vielä mieskään ole, Laila huomaa – nappaa toisesta korvastaan valkoisen nappikuulokkeen ja kysyy yllättyneenä: – “Siis tä?” Laila toistaa kysymyksen ja saa kuulla, että poika on katsomassa lemmikkieläinten kasvattamisen moraalista oikeutusta käsittelevää videota.
Parivaljakon mielikuvituksellisesti polveileva keskustelu jatkuu haarautuen ja loikkien eteenpäin ajatusten johtaessa seuraaviin. Tuiki tuntemattoman kanssa atroposentrismista, moraalisubjektista, ruukkukasveista ja kaupunkilintujen pesimäajoista jutellessaan poika ihmettelee kotimatkansa ennakoimatonta käännettä. Tää on kyllä hämmentävää, ku tolla lupsakasti rupattelevalla kangastakkisella mummelillahan on kiinnostavia ideoita asioista. Mulla on jopa sellanen tunne, että kun se hymyilee tolleen selittäessään jotakin tuotantoeläimistä, se ihan oikeesti on kiinnostunu kuulemaan mun ajatuksia – vähän niinku isoisä oli ennen ku se kuoli. Ehkä tossa kuuntelemisessa vois jopa jotenki olla kyse vanhuudesta, että sitte ku ihmisellä on tarpeeksi vuosia takana, se alkaa kuuntelemaan eikä vaan selitä omaansa… Sitte joskus ku vanhemmat on tarpeeks vanhentuneet, niidenki kanssa vois sitte jaksaa ehkä jutellakin.
Myöhemmin, kun Laila kävelee kapeana mutkittelevalla hiekkatiellä, joka on varjoisissa kohdissa ja painanteissa märkyyttään pehmeä, hän ajattelee menneitä vuosia. Kapea hiekkatie oli silloin vasta kurainen kärrypolku, jota ei kelirikkoaikaan ollut syytä ajaa autolla. Laila tuntee tien hyvin ja muistaa sen mutkat ja maisemat ulkoa. Tien oikealla puolella kohoavan kaksilatvaisen koivun ja pian sen ohittamisen jälkeen näkyviin ilmestyvän punaisen graniittilohkareen jälkeen Laila poikkeaa äkkiä tieltä, harppoo märän ojansyvennyksen yli ja suuntaa syvemmälle metsään. Aivan hiekkatien kupeessa on tiheänä seinämänä pajua ja puunvesoja, mutta lähes umpeen kasvaneen polun ansiosta hän pääsee pujahtamaan tien eristävän muurin toiselle puolelle.
Paksun sammalkerroksen peittämät kivet ja jykevärunkoiset kuuset seisovat pysähtyneessä hämärässä sen rauhaa vartioiden. Laila hengittää syvään maan tuoksua ja astelee pitkin askelin tienpenkalta alkaneella kiemurtelevalla polulla. Kuusten kuivuneet alaoksat, niissä roikkuvat naavatupot ja varjoissa vielä loistava lumi täyttävät Lailan mielen. Ihmisen kuluttama polku neulasineen ja pikkukivineen sekä koukeroisine juurineen tuntuu lenkkarinpohjien läpi tutulta ja turvalliselta. Jossain edempänä nousee lentoon lintu, joka huutaa varoituksen ennen katoamistaan näkymättömiin.
Kuten niin monena aiempanakin vuonna, oli Laila joitakin vuosia sitten lähistöllä puolukassa. Syksy oli poikkeuksellisen kuiva, ja Laila muistaa elävästi, kuinka kuivat varvut rapisivat ulkohousujen lahkeita vasten. Puolukoita oli varsin paljon, ja vaikka ne olivatkin pieniä, hän oli saanut kerättyä ämpärinsä jo puolilleen. Kun hän rinteessä poimittuaan ja sen mättäät tyhjennettyään kiipesi kummun yli suunnaten kohti luottopaikaksi tietämäänsä notkelmaa, paljastui kuusten lomasta karmea näky. Viereinen palsta, joka oli ollut komealla kuusella sekin, oli hakattu lohduttomaksi kentäksi. Yhtenä kokonaisuutena hengittäneestä metsästä ei ollut enää jäljellä muuta kuin pihkaista pilkettä ja metsäkoneiden jättämiä syviä uria.
Nyt Laila oli juuri lukenut postilaatikkoon säännöllisesti kolahtavasta paikallislehdestä, että niin ikään toinen lähellä sijaitseva metsäalue aiotaan hakata pian. Ahkerassa käytössä olleesta kartastaan hän katsoi reitin palstalle, ja tutuilla poluilla matka taittuu miellyttävän joutuisasti. Samaisesta lehden pikku-uutisesta hän sai tietää myös sen, että metsäkonekin on jo ajettu paikalle. Sitä varten reippaasti harppivan Lailan repussa, eväsrasian, juomapullon ja muun varustuksen kanssa, odottavat vielä maalilta tuoksuva lakana sekä kevyt kettinkikieppi.
Virva Mutikainen
Vitsanen 