– Tekstejä luovan kirjoittamisen kurssilta
Polkupyörä ylitti sillan, renkaat rahisivat hiekkaisella tiellä, ja pöly nousi pistävänä ilmaan. Sora painautui äänekkäästi renkaiden alle ja sen ääni kulki jokea pitkin. Hetken aikaa ilmassa leijunut pöly laskeutui sillan kaiteelle saaden sen värin näyttämään hieman entistä vaaleammalta.
Oli varhainen syksy. Yleensä Helmi ei pitänyt syksystä, mutta tämä vuosi oli poikkeus. Tippuvat lehdet eivät olleet ikinä näyttäytyneet hänelle yhtä kauniina ja kirkkaina, pimenevät illat toivat hänelle turvaa, ja pyörän renkaiden alla kahisevat lehdet olivat hyvin harvoin tuoneet hänelle yhtä paljon mielihyvää kuin nyt. Helmi piti maan tuoksusta sateen jälkeen ja puiden oksien huojunnasta tuulessa. Ne korostuivat erityisesti tänä vuodenaikana.
Pyörä pysähtyi hetkeksi sillan taakse. Oli kulunut kauan siitä, kun Helmi oli viimeksi pyöräillyt sillan yli. Silta ei kuitenkaan ollut hievahtanutkaan näiden vuosien aikana, vaikkakin sää ja aika olivat koetelleet sen ulkomuotoa. Sen tukipilarit olivat keränneet ruosteisen ulkopinnan ja lankut olivat kuluneet käytössä. Sen kaiteen päädyt olivat alkaneet lahota ja maali rapistua. Se oli ollut joskus kaunis. Sen alla kulkeva joki erotti Helmin vanhan ja uuden elämän toisistaan. Silta oli ainoa niitä yhdessä pitävä voima.
Sillan pohjaan kirjoitettu kaiverrus näkyi edelleen, mutta Helmi ei uskaltanut katsoa sitä. “Se vain vaikeuttaisi unohtamista,” Helmi perusteli itselleen. Pyörä liikkuu eteenpäin, ja minä liikun samalla. Silta meni ohi jo, älä palaa siihen enää. Mieti Merituulentielle kääntymistä, se on vasta edessäpäin. Eli suuntaan siis ensin rantaa kohti ja jatkan sataman ohi. Sen vanhan talon jälkeen pitää muistaa kääntyä vasemmalle… samaan tapaan kuin sillalle käännyttäessä… Ei! Väärä suunta, ajattele eteenpäin. Minua odotetaan jo.
Helmi kulki sataman ohi ja kääntyi vanhan talon jälkeen vasemmalle; Merituulentielle ja saapui määränpäähänsä. Kaikki näytti samalta kuin aina ennenkin ja se toi hänelle lohtua. Jostain syystä häntä kuitenkin jännitti koputtaa oveen.
Mummo avasi oven ja huudahti: “No mutta siinähän sinä olet!” Helmiä hymyilytti. “Hei Mummo!” hän vastasi ja halasi tätä. “Mitä tänne kuuluu?” “Hyvää tänne kuuluu, vaari lähti juuri rantaan lukemaan, vaikka minä kyllä tiedän, että hän hiippaili kalastamaan, kirjankin jätti tänne. Ei hänen enää pitäisi niin rasittaa itseään, mutta kun ei ota vastaan minun neuvojani, se vanha hunsvotti. No jos sieltä jotain kalaa saa niin minä teen siitä hänelle mieluusti muhennosta,” Mummo selitti. Helmi hymyili entisestään. Hänellä oli ollut kova ikävä isovanhempiaan. Mummo jatkoi: “Tule peremmälle tyttökulta! Täällä on pöytä jo katettu ja nyt saadaan avattua tämä konvehtirasiakin.” Helmi yritti kohteliaasti kieltäytyä tarjouksesta. “Kiitos paljon Mummo, mutta minä ehdin syödä jo matkalla-” Mummo ei ottanut kieltäytymistä kuuleviin korviinsa. “Rakas nuori nainen, sinulla on kylmät kädet, eli nälkä ei ole vielä lähtenyt. Aivan liian pitkän matkan olet pyöräillyt tuolla kylmässä ilman eväitä! Nyt istut alas ja syöt.” Helmi myöntyi ja istui alas mummon kanssa.
Mummo siirtyi keittämään kahvia aterian jälkeen. Nuoren aikuisen kuuluu juoda kahvia. Hänellä oli ollut Helmiä kova ikävä, mutta ymmärsi tämän tarpeen olla jossain muualla. Jossain kaukana. Tyttö raukka oli joutunut kohtaamaan liikaa liian nuorena. Hän ja Henna olivat olleet niin läheiset keskenään… Kahvin tuoksu herätti Mummon takaisin nykyhetkeen. Tytöllä oli edelleen sisältä kylmä, mutta lämmin kahvi auttaisi.
Mummo kaatoi Helmille kahvia ja istui tämän viereen. Helmi piti katseensa pöydässä. “Pyöräilin tänään sillan yli,” hän kertoi. Mummo ajatteli sen selittävän, miksi tämä oli tavallista hiljaisempi. Mummo silitti Helmin kättä ja sanoi: “Se on jo hieno askel eteenpäin.” Helmin silmäkulmasta vieri kyynel. “Äiti ja isä ovat käyneet haudalla melkein päivittäin, mutta minä en ole pystynyt-” Toinen kyynel. “Olen yrittänyt unohtaa.” Mummo tarjosi Helmille konvehtirasiaa ja sanoi: “Henna on liian tärkeä unohdettavaksi. Älä yritä unohtaa. Yritä muistaa hyviä asioita.” Helmi nyökkäsi hiljaa. Kolmas kyynel.
Helmi muisti Hennan naurun, kun he kaksi leikkivät sillalla. He pudottivat lehtiä sillalta jokeen ja kilpailivat siitä, kumman lehti oli ensimmäisenä alittanut sillan. He olivat kilpailleet siitä, kumpi vuolee hienomman kaarnaveneen. Helmi muisteli Hennan hymyä, silmiä ja olemusta. Hän muisti Hennan innostuneen pienistä asioista, kuten kukista, linnuista ja suklaasta. Hän muisti Hennan olleen taitava kaikessa, mitä teki. Hän muisti, kuinka Henna oli pudonnut sillalta ja kuinka nopeasti ambulanssi oli saapunut paikalle. Hän muisti ottaneensa Hennan puukon, hiippailleensa samana yönä takaisin sillalle ja kaivertanut sen pohjaan siellä edelleen näkyvän kaiverruksen.
Helmi otti konvehdin Mummon tarjoamasta rasiasta. Se maistui samaan aikaan makealta ja suolaiselta. Henna olisi tykännyt siitä. Helmi hymyili ja puristi Mummon kättä. Sillan pohja saisi tänä iltana uuden kaiverruksen.
E. Liimatainen
Vitsanen 