Ruusu Ropposen essee valittiin Äidinkielen opettajainliiton Pikku-Finlandia-kirjallisuusesseekilpailun finaaliin.
1800-luvun lopulla Englannissa vallitsee kepeä ja toiveikas ilmapiiri. Asiat ovat hyvin. Rikas, kulttuurista nauttiva ylemmistö elää yltäkylläistä elämää ja la belle époque vallitsee. Ilo, rauha ja nautinto näkyvät myös Dorian Grayn tarinassa, jonka päähenkilö viettää aikaansa illalliskutsuilla, oopperanäytöksissä sekä puutarhajuhlissa. Dorianin elämää verhoaa kadehdittava kauneuden yltäkylläisyys. Hän on nuori ja sievä, ja hänellä on vielä elämä edessä. Oscar Wilden klassikkoteos Dorian Grayn muotokuva (1891) sukeltaa nuoren Dorian Grayn mielen sopukoihin, kun tämä ihastuu itsestään tehtyyn muotokuvaan. Hän päätyy tietämättään tekemään paholaisen kanssa sopimuksen, jolla onnistuu pitämään vangitsevan kauneutensa ja nuoruuden elinvoimansa.
Dorian on muotokuvamallina taiteilijaystävälleen Basil Hallwardille ja päätyy tapaamaan tämän ystävän lordi Henry Wottonin. Henry ihastuu Grayhin erikoislaatuisella tavalla ja kuvailee nuorta: ”Jokin hänen kasvoissaan herätti välittömän luottamuksen. Niissä oli nuoruuden ehdoton vilpittömyys, samoin kuin sen kiihkeä puhtaus. Tuli tunne että hän oli välttynyt maailman tahroilta.” Virke kiteyttää Grayn olemuksen ja kirjassa vallitsevan ilmapiirin. Ihmiset uskovat, että nuoruus on ihmisen tärkein valtti. Jos on tarpeeksi onnekas ollakseen myös kaunis, asiat ovat hyvin. Yhteiskunta, jossa Gray elää, rakentuu ihmisistä, jotka ihailevat ja palvovat kauneutta.
Kepeä ilmapiiri muuttuu tarinassa kuitenkin pikkuhiljaa tukalaksi. Dorian näkee elämässään tärkeänä enää oman kauneutensa ja haluaa pysyä koskemattomana kaikilta elämän kolhuilta. Kun elämisen merkit ja ruhjeet ilmestyvätkin Dorianista maalattuun muotokuvaan, Dorian ahdistuu. Omien epätäydellisyyksiensä kohtaaminen ja hyväksyminen tuntuvat Dorianille mahdottomalta, ja lopulta hän riistää oman henkensä.
Lukiessani kirjaa havahdun omaan ajatteluuni. Olen uppoutunut tekstiin ja lauseet kuulostavat päässäni normaaleilta. Lauseet, joissa todetaan, että kauneus on ihmisen tärkein piirre, jota ilman ihminen on arvoton. Minulle teksti, johon kirjailija on pyrkinyt luomaan ironiaa, onkin totta. Hämmennyn omaa pinnallisuuttani ja alan miettiä tarkemmin, miksi esteettisten arvojen keskeisyys kuulostaa niin tavalliselta ja tutulta. Onko Wilde mahdollisesti ennustanut uuden yltäkylläisyyden ja pinnallisuuden aallon, joka on vyörynyt 2000-luvulle? Maailmansodista on aikaa, ihmiset vaurastuvat, kouluttautuvat ja sivistyvät – ehkä jopa kyllästymiseen asti. Sen lisäksi media on iskostanut Wottonin ideat kauneudesta meidän alitajuntaamme. Nuoruus hyvä, vanhuus paha. Kaunis hyvä, ruma paha.
Esseessään Vapaa ahdistumaan (hs.fi 6.3.2024) Asta Leppä avaa filosofi Buyung-Chul Hanin luomaa “sileyden estetiikan” käsitettä ja pohtii sen kytköstä modernin ajan ahdistusepidemiaan. Sileyden arvomaailmassa ikävät tunteet ja kokemukset täytyy eliminoida, koska ne ovat tahmaisia ja vastenmielisiä. Näin pyrkii tekemään myös Dorian Gray. Oscar Wilden satavuotiasta romaania ja nykypäivää yhdistää yllättävän moni asia: Kauneutta vyöryy päälle joka puolelta, valinnanvapautta on liikaa ja sileyden arvomaailma hallitsee ajatteluamme. Dorianin tuttavapiirissä ajetaan hevoskärryillä illalliskutsuilta oopperaan, käytetään kalliita pukuja ja nautitaan hyvästä viinistä. Dorianilla on kaikki edellytykset hyvään elämään ja onnellisuuteen. Onnellinen hän ei kuitenkaan ole.
Myös länsimaissa asioiden kuuluisi olla paremmin kuin koskaan, niin turvallisuuden, vaurauden kuin vapaudenkin suhteen. Elintason nousulla ja serotoniinitasoja nostattavilla virikkeillä tuntuu kuitenkin olevan päinvastainen vaikutus ihmisiin. Leppä toteaa ahdistusoireilun lisääntyneen räjähdysmäisesti erityisesti nuoremmissa sukupolvissa. Pelkkä oleminen tuntuu levottomalta ja ahdistavalta. Mistä on kyse?
Älypuhelimen portti rinnakkaiseen todellisuuteen monimutkaistaa asioita. Sisäisen minämme kokemus ei olekaan enää ehyt ja terveellä tavalla huomiomme keskipiste, kun koko ajan on saatavilla vertailukohteita. Rinnakkaisessa todellisuudessa voi näyttää siltä, miltä toivoo näyttävänsä. Filttereillä voi valkaista hampaat, suurentaa silmät ja muokata elämän inhottavat merkit näkymättömiin. Huonot puolet voi ja kannattaa jättää näyttämättä, niinhän tekevät kaikki muutkin. Pikkuhiljaa silmämme tottuvat kaikkeen siihen sileään ja kauniiseen, joka edessämme olevalla ruudulla vallitsee. Tästä maagisesta ulottuvuudesta tulee meille se, mitä sielun paljastava taulu on Dorianille: kahle. Ihminen ei ole enää subjekti, vaan muiden arvioima objekti.
Lordi Henry Wotton on dekadenssin ruumiillistuma. Hän polttaa oopiumpiippua ja pohtii elämää, moraalia ja filosofian syvällisiä kysymyksiä. Nuori Dorian alkaa kiinnostua Henryn opeista ja vaikuttuu tämän uusista näkökulmista. Henry uskoo, että on parempi valita boheemi, sovinnaisesta moraalista riippumaton elämäntapa. 1800- ja 1900-luvun vaihteen fin de siècle on kirjassa huipussaan. Yläluokan seurapiireissä hyvinvoivat herttuattaret loikoilevat pitkästyneenä velloen tyylikkäässä epätoivossaan. He nautiskelevat itsensä puhki.
Henkilöhahmoista välittyvät Oscar Wilden tekstille tyypillinen tiedostettu pinnallisuus ja ironia sekä näytelmäkirjallisuudelle tyypillinen vuoropuhelu hahmojen välillä. Wilde leikittelee moraalin ja kauneuden teemoilla. Hän aloittaa ensimmäisellä sivulla: ”Taiteilija on kauneuden luoja.” Lauseessa tiivistyy estetismin aate, joka vallitsi Wilden aikaisessa Euroopassa. Wilde osaa kuitenkin ottaa kantaa. Hän moittii ironian avulla yhteiskunnassa vallitsevaa turhamaisuutta. Dorian Gray muuttuu vilpittömästä henkilöstä pinnalliseksi ja jopa iljettäväksi. Wilde varoittaa siitä, mihin estetismin kärjistyminen voi johtaa.
Naisen asema yhteiskunnassa tulee usein rivien välistä esiin. Henry lohduttaa Doriania tämän rakastajattaren Sybilin tehtyä itsemurhan. Hänen mielestään tapahtumaa ei tarvitse surra. Nuori näyttelijätär ei ole muuta kuin koriste tai kliseinen hahmo Henryn seuraamassa loistokkaassa teatteriesityksessä, aivan kuin naiselta puuttuisi ihmisarvo. Dorian ei myöskään kykene näkemään minkäänlaista syvyyttä Sybilissä vaan näkee hänet vain suhteessa itseensä: nautinnonlähteenä. Naisia on esineellistetty valitettavasti aina. Wilden teksti saa pohtimaan siihen liittyvää olennaista kysymystä: Mitkä asiat muodostavat naisen identiteetin? Määrittävätkö naista tämän omat kokemukset, uskomukset ja arvot vai ulkoiset tekijät, kuten ulkonäkö ja kyky miellyttää muita? Dorian Grayn tarinassa vain jälkimmäisillä on merkitystä. Dorian on kuin kreikkalaisen mytologian hahmo Narkissos, narsismin ruumiillistuma. Narkissos rakastuu sadussa omaan peilikuvaansa ja tuijottaa omaa heijastustaan vedenpinnasta kuolemaan saakka. Rakkaudelle ei ole enää tilaa, kun Dorian koukuttuu pinnalliseen kauneuteensa.
Myös Leppä huomauttaa esseessään, kuinka se, miten rakennamme identiteettiämme, on vaikuttanut modernin ajan ahdistusepidemiaan. Rakennamme sitä tavaroilla ja merkkituotteilla kokemusten ja ajatusten asemasta. Tunnistan sortuvani tällaiseen itsekin. Kun itsetuntoni saa iskuja, yritän parantaa oloani jollakin ulkoisella ja helpolla. Uudet farkut tai hiustyylin vaihtaminen eivät kuitenkaan korjaa syvällä sisimmässäni kaivertavaa tunnetta. Jotain puuttuu. Mieli levottomana päädyn selaamaan kamerarullaani ja vakuutan itselleni, että hyvältähän tämä kaikki näyttää. Katselen ja arvostelen itseäni kuin kiiltokuvaa, joka hymyilee tyhjästi.
Kuvastaako Dorian Grayn vavahduttavan vastenmieliseksi muuttuva maalaus sitä erästä, joka tuijottaa meitäkin joskus peilistä takaisin? Ihminen on väsynyt, karkea ja koko ajan muuttuva sekä haavoittuu aika ajoin elämän antamista iskuista. Se on luonnollista. Sille ei kuitenkaan tunnu olevan tilaa sosiaalisen median luomassa uudessa ulottuvuudessa.Toimimme niin kuin Dorian, joka hakee paksut, samettiset kankaat peittääkseen taulun ja lukitsee sen ullakon pölyiseen nurkkahuoneeseen, josta kukaan ei saata nähdä sitä. Kauneudella on nykyään paljon arvoa ja näemme sitä päivittäin liikaa. Koska median maailmassa korostuvat kauneus, sileys ja kaikki, mikä miellyttää ihmisen silmää, muiden nähtäväksi ei haluta enää jakaa oman elämän syvänsinisiä kerroksia. Niiden kohtaaminen tuntuu jo itsellekin vaikealta. Informaatiotulva yhden päivän aikana on valtava, eikä ole ihme, että tulemme Dorianin tavoin yltäkylläisiksi kaikesta aisteja miellyttävästä kauneudesta. Haluamme olla itsekin osa kauneutta, jolloin meistä tulee objekteja. Haluamme luoda kaunista, olla kaunista ja ikuistaa kaunista.
Voisiko riittää, että vain ihmettelemme ympärillä tapahtuvaa elämää ja maailmaa? Toivon, että joku päivä katson peiliin ja irvistän peilikuvalleni. “Taisit nukkua huonosti! Onpa sinulla harvinaisen huonosti istuva paita!” huudahdan peilikuvalleni. Sitten totean: “Elämän syvyys kutsuu nyt minua, ja se sijaitsee jossain aivan muualla kuin tässä peilissä tai kännykkäni kuvagalleriassa.”
Vitsanen 