1)
Edessäni olevat muoviset Italia-liput lerpattavat ilmastoinnin hengityksen tahtiin. Kuuluu vain huminaa ja näppäimistön näpytystä. Huoneen suuria ikkunoita peittävät sälekaihtimet. Yksityisyyttä ja eristyneisyyttä luovat kaihtimet viherkasveineen antavat jopa sairaalamaisen kuvan. Tai pikemminkin pienen kylän terveysaseman vastaanottohuoneen. Käytävältä kuuluu askelia. Ne katoavat kuitenkin nopeasti. Ilmastoinnin leuto hönkäys leijailee käsiini. Tuntuu kuin se olisi hengittämässä juuri minun päälläni. Se alkaa tuntua jopa painostavalta.
Huoneen lamput riippuvat ohuiden narujen varassa. Ne eivät näytä kovin kestäviltä. Jos ilmastointi hengittäisi raskaammin, ne voisivat keinua. Huoneen litteät sävyt palauttavat mieleeni terveysaseman. Pastellin keltaista, valkoista ja petroolin sinistä. Kaikki tämä velttous ja letargisuus vain velloo paikallaan. Mikään ei liiku tai muutu. Ilmastoinnin laiskat hönkäykset kuivattavat suuni. Tasainen humina peittoaa alleen hiljentyneen näpytyksen.
Sensuroivien sälekaihtimien takaa näen puut. Maiseman täyttää pehko kuusia ja mäntyjä. Niiden keskellä, täysin yksin, on koivu. Se on paljas, vailla vihreyttä. Muiden puiden tuuheat neulasoksat huojuvat tuulessa, mutta koivu pysyy paikallaan. Sillä ei ole lehtiä, joita humisuttaa. On vain harmaantuva runko, joka erottuu juuri ja juuri hajottavan harmaasta taivaasta. Ulkoilman ajattelu saa minussa aikaan kylmät väreet. Ne kipittävät pieninä ryhminä selkääni pitkin nopeasti. Valojen liika tuijottelu alkaa särkeä päätäni. Lamput tunkevat kivuliasta kirkkautta huoneeseen. Valon takertuvaa otetta ei pääse pakoon edes nurkassa kyhjöttävä DVD-soitin. Se yrittää piiloutua paperiläjän alle. Soitin on kuin norsu, joka yrittää piiloutua pensaaseen.
2)
Pieni, kolea, tyhjä luokka. Pulpetit on asetettu niin, että ovelta muodostuu pieni polku luokan toiselle puolelle – opettajanpöydän luokse. Opettajanpöytä ja sen viereinen taulu ylettävät melkein luokan päästä päähän. Jokainen luokassa on väärässä paikassa. Niska vääntyy ja kääntyy. Taulu on liian lähellä ja silmiin alkaa sattumaan. Luokan reunassa ei edes näe taulua. Seinät on vuorattu ranskalaisten elokuvien julisteilla, turisteja houkuttelevilla maisemakuvilla Espanjasta, kartoilla Italiasta, ranskan kielen opiskelusta, espanjalaisten jalkapallojoukkueiden merchillä ja erinäisillä muistoilla monien vuosien takaisista matkoista. Pienessä kirjahyllyssä on sekalaisten kirjojen lisäksi Eiffel-torni, tanssivia nukkeja, Ranskan olympialaisten maskotti sekä värikäs ja hullunkurinen hattu. Sellainen, jonka voisi olettaa näkevänsä vain naamiaisissa.
Luokka vaikuttaa täyteen ahdetulta ja koko ajan vaihtuvalta. Taulun alla olevalla tasolla lojuu useita taulutusseja. Kolme niistä on paketissa, yksi paketin vieressä ja kolme muuta toisella puolella tasoa kaikki osoittaen eri suuntiin. Kuulokkeet ikkunalaudalla – johto on vain puoliksi kieritetty kuulokkeiden ympärille. Luokan kolmen ikkunan sälekaihtimet on kaikki eri tavalla käännetty. Vain yksi ikkuna avautuu. Se on pienin ja ainut, jossa luokan ja sälekaihtimen välissä on ikkunalasi.
Sinistä, keltaista, vihreää ja harmaata. Masentavaa sellaista. Värit on varmaan valittu rauhoittaviksi, ne ovat kuin kutsu uneen. Jokainen pulpetti kuitenkin keikkuu, jokainen tuoli vinkuu, eikä voi edes liikahtaa ilman, että osuu vahingossa jonkun toisen pulpettiin tai tuoliin. Kaikki näkevät toisensa, kaikki näkevät minut.
Vitsanen 