Kirjat eivät ole missään paremmuus-, aakkos- tai luentajärjestyksessä, eikä tarkoituksenani ole tehdä lukemistani teoksista syvällistä selontekoa, vaan saada sinut, arvon artikkelin lukija, lukemaan enemmän, kenties juurikin lukemiani teoksia.
Varsinaisen teeman perusteella en ole kirjoja koonnut. Tässä on kolme kaunokirjallista teosta ja yksi historiankirja. Kaikki listan kirjat ovat saatavilla Helmet-kirjastoverkostosta.
House of Leaves: The Remastered Full-Color Edition
kir. Mark Z. Danielewski
julk. Pantheon Books – 2000
Kirja on artikkelikuvassa.
Mistäköhän sitä tämän kirjan kanssa aloittaisi… House of Leaves ei ole tavanomainen romaani, vaan kokemus, jonka keskiössä on mystisen Zampanò-nimisen miehen viimeistelemätön käsikirjoitus, joka käsittelee olemassaololtaan kyseenalaistettavissa olevaa The Navidson Record -nimistä dokumenttielokuvaa, jota tatuointiliikkeen harjoittelija Johnny Truant lähtee viimeistelemään Zampanòn menehdyttyä hämärissä olosuhteissa. The Navidson Record dokumentoi valokuvaaja Will Navidsonin ja hänen perheensä kauhunkokemuksia heidän muutettuaan tavalliselta vaikuttavaan taloon, joka onkin sisältä suurempi kuin ulkoa, jossa käytävät ja huoneet ilmestyvät ja katoavat ja jonka uumeniin Navidson lähtee tiiminsä kanssa tutkimusmatkoille.
Teosta sävyttää vahva akateeminen tyyli. Se sisältää hakemiston, erinäisiä liitteitä, esimerkiksi runoja ja Truantin äidin kirjeitä sekä todistusaineistoa The Navidson Recordin olemassaolosta ja useita satoja Zampanòn, Truantin ja heidän yhteisteostaan muokanneitten nimettömien editorien alaviitteitä, joitten kautta tarina myös etenee. Teoksen monimutkaisuutta ja alaviitteen kirjoittajan tunnistamista onneksi helpottaa nerokas tyylivalinta, Zampanò käyttää fonttinaan Times New Romania, Truant jaarittelee Courierilla ja editorit tarkentavat Bookmanilla.
Zampanòn alaviitteet ovat pääasiassa lähdeviittauksia, Truantin viitteet vaihtelevat lyhyestä kommentista pitempiin The Navidson Recordiin liittymättömiin tarinoihin, jotka valottavat Truantin mielenmaisemaa. Editorit esittävät pääasiassa lyhyitä tarkennuksia, muokkauksia ja korjauksia, malliesimerkkinä sivulla 252 on kommenttiketju liittyen Ensimmäiseen Moosekseen kirjaan, jossa Truant korjaa Zampanòn viittausvirheen itsekin virheellisesti, ja editorit esittävät oman tulkintansa Truantin väärästä kommentista ja tarjoavat oikean jakeen. Editorit myös opastavat välillä tutustumaan kirjan loppuun koottuihin liitteisiin. House of Leavesia lukemisen lisäksi navigoidaan (huomioikaamme etukannen kompassia esittävä kultainen esine) eli toisin sanoen pompitaan luetulta riviltä alaviitteisiin, ja välillä kirjaa täytyy kääntää, koska teksti on sivuttain tai ylösalaisin.
Jotkut mysteerit, kuten sivun 97 oikeassa alakulmassa oleva tarkastusmerkki, saavat vastauksia, tai ainakin osviittaa tällaiseen. Miksi lähes jokainen talo-sana on sinisellä ja kaikki Minotaurokseen viittaava on punaista ja yliviivattua? Onko itse The Navidson Recordia edes olemassa? Onko kaikki pelkkää sepitettä, viittaan sisällysluetteloa edeltävään editorien kirjoittamaan This is a work of fiction -merkintään, ja mikäli The Navidson Recordin tapahtumat oikeasti tapahtuivat, kertovatko mieleltään järkkyneet Zampanò ja Truant koko totuutta siitä taikka itsestään?
“Tulevaisuudessa sanoma- ja aikakauslehtien lukijat todennäköisesti näkevät uutiskuvat ennemmin kuvituksina kuin reportaasina, sillä he ovat hyvin tietoisia siitä, etteivät enää pysty erottamaan aitoa kuvaa manipuloidusta. Vaikka uutiskuvaajat ja -toimittajat vastustaisivatkin kuvamanipuloinnin houkutuksia, kuten onkin todennäköistä, mutta kaikkien julkaistujen kuvien uskottavuutta heikentää odotusten alentunut ilmapiiri. Lyhyesti sanottuna valokuvat eivät vaikuta yhtä todellisilta kuin ennen.”
vp. suom.
Kokoluokkansa ja rakenteensa takia todettakoon, ettei House of Leaves kunnioita lukijan aikaa, mutta kenties se on paikoin tarkoituskin, vaikka lukeminen peilin kanssa hieman ärsyttää, syystä riippumatta. Myönnän, että silmäilin sivulla 64 alkaneen kahden ja puolen sivun pituisen nimilistan, ja toisaalta luin sivulla 120 alkunsa saaneen, noin kymmenen sivureunuksen pituisen listan erilaisia rakennuksia, mutta kiitos Zampanòn, sentään tiedän, ettei Navidsonien talo muistuta esimerkiksi Vuoksenniskan kirkkoa, Louvren pyramidia, Säynätsalon kunnantaloa, New Yorkin Guggenheim-museota, Comon Casa del Fasciota, Brysselin Maison du Peuplea, Itävallan parlamenttitaloa, Rhode Islandin First Baptist Meeting Housea, Vatikaanin Scala Regiaa, Antwerpenenin kaupungintaloa, Tower of Londonia, Attaloksen stoaa, Hagia Sofiaa, taikka kolmikkoa Forum Augustum, Forum Romanum ja Forum Transitorium, eikä myöskään Moskovassa sijaitsevaa Pyhän Vasilin katedraalia tai Kalifornian Pasadenaan rakennettua David B. Gamble Housea, lukuisten muitten rakennusten ohella. Huvittavaa, ja miksei nerokastakin, on se, että kyseisillä aukeamilla täysien sivureunusten aiheuttama tilanvähennys luo klaustrofobista tunnelmaa loistavasti.
Loppusanasena ja yksinkertaistuksena House of Leaves on enintään jotain postmodernistisen mestariteoksen ja vähintään loistavan akateemisen kirjallisuuden satiirin välillä, joka loppujen lopuksi on koukuttava ja ainutlaatuinen lukukokemus. Se oli jopa niinkin hyvä, että päädyin lukemaan sen uudestaan mustavalkoversiona, joka itse asiassa erilaisen värityksen lisäksi poikkeaa hieman Full-Color Editionista. Toisin sanoen House of Leaves on yksi parhaista luku- ja elämänkokemuksistani, jota on äärimmäisen vaikeata suositella kenellekään.
Tornitalo
kir. J. G. Ballard (suom. Ville Keynäs)
julk. Loki-kirjat – 1999
Kirja on artikkelikuvassa.
Tornitalo on dystopinen trilleri vailla apokalypsia, joka tiivistää ja tutkii modernin sivilisaation hajoamista luksuskerrostalon raameissa ja muuntaa hienosti kuvaillun nelikymmenkerroksisen rakennuksen kahden tuhannen ihmisen välisen luokkataistelun ja sosiaalisen taantumisen (regression) synkäksi tutkielmaksi, jossa asuinkerrokset alkavat ryöstelemään ja valtaamaan toinen toistaan.
Pystysuoran pienoisyhteiskunnan rappioitumista ja mitättömien epäkohtien mutatoitumista heimo- ja reviiritaisteluiksi kuvailee kolme kertojaa: alakerrosten dokumentaristi Richard Wilder, keskikerrosten fysiologi Robert Laing ja huipulla asuva Anthony Royal, tornitalon arkkitehti, jotka kaikki ottavat osaa, jopa innokkaastikin kaaokseen. Tarkkasilmäiset huomaavatkin, että voimme myös nimittää kutakin ala-, keski-, ja yläluokkaiseksi asuinkerrostensa mukaisesti.
“Valtavan kokonsa ansioista tornitalo pystyi tarjoamaan vaikuttavan valikoiman erilaisia palveluita. Koko kymmenes kerros oli yhtä suurta tilaa, se oli avara kuin lentotukialuksen yläkansi. Sieltä löytyivät valintamyymälä. pankki, kampaamo, uima-allas ja kuntosali, hyvin varustettu alkoholimyymälä sekä esikoulu talon harvoille pikkulapsille.”
Lisäksi useassa kohtaa rivien välistä, ellei laajemmin teemoista, vahvasti välittyy Thomas Hobbesin näkemyksiä ihmisluonteesta ja siitä, ettei ilman lakia ja järjestystä ole rauhaa, vaan elämä olisi raakaa ja lyhyttä, kaikkien sotaa kaikkia vastaan, jona se kirjassa esiintyykin, luokkasotateemoista huolimatta.
Kirjassa esitetty äkillinen vajoaminen raakuuksiin jäi kummastuttamaan, mutta rakennuksen isolaatio (ns. tarpeettomuus olla tekemisissä ulkomaailman kanssa) ja ulkoisen auktoriteetin puute ovat mielestäni parhaita selittämään nopeata muutosta. Huvittavaa onkin, että Helsingissä eräissä tornitaloissa esiintyykin kuvailemaani naapurirakkautta, ei tosin täysimittaisena sotana – vaan yleisenä apatiana, piittaamattomuutena ja välinpitämättömyytenä¹.
Teoksessa taikka lukukokemuksessa ei ole mitään moitittavaa, ja oikeastaan vain kirjan lyhyys jäi hieman harmittamaan, sillä käsitellyt teemat olivat sangen mielenkiintoisia sekä omaan maailmaamme heijastuvia. Tornitalo on kylmäävä ja häiritsevä allegoria sivistyneen elämän haureudesta. Kirjan takakansi suosittelee itseään luettavaksi jokaiselle, jolla on naapureita.
Death in Midsummer and Other Stories
kir. Yukio Mishima (eng. Edward G. Seidensticker, Ivan Morris, Donald Keene, Geoffrey W. Sargent)
julk. New Directions – 1966
Death in Midsummer and Other Stories ylipäätänsä oli omituinen lukuvalinta. Kyseessä on yksi niitä harvoja tapauksia, joissa luen jotain välttelemääni kirjallisuudenlajia, tässä tapauksessa novellikokoelmaa ainoastaan itse kirjailijan tai suosituksen takia – ja se kannatti, vaikkakin kirjoitukseni teoksesta jää lyhyeksi. Mishiman romaaneja jo lukeneena ilahduin, että novelleissakin toistuvat samat kiehtovat teemat pienoiskoossa – perinteet, rakkaus, moraali sekä elämän ja kuoleman, kauneuden ja tuhon rinnakkaiskokonaisuudet ovat lähes aina läsnä.
“Silmänräpäyksessä nykymaailma oli kostanut papille kamalalla voimalla. Se, mikä hänestä oli täysin turvallista, oli romahtanut raunioiksi… Naisen kauneus, hän kertoi itselleen, oli vain katoava ilmestys, lihanmuotoinen väliaikainen ilmiö – lihan, joka oli pian tuhoutuva.”
vp. suom. novellista The Priest of Shiga Temple and His Love
Nimensämukaisen Death in Midsummerin tarina käsitteleekin kuolemaa, menetystä ja selviytyjän syyllisyyttä – mutta myös elämää kaiken tämän jälkeen. Kokoelman kenties merkittävin tarina on velvollisuutta, kunniaa ja rakkautta käsittelevä Patriotism, joka kertoo luutnantti Shinji Takeyaman ja hänen vaimonsa Reikon itsemurhasta helmikuun 26. päivän vallankaappausyrityksen epäonnistumisen jälkeen. Tarina on sekä historiallinen että ennustuksellinen ja vertauskuvallinen, sillä Mishima näyttelee luutnanttia ohjaamassaan lyhytelokuvassa ja lopulta itsekin päätyy tekemään itsemurhan epäonnistuneen vallankaappausyrityksen jälkeen.
Huomautettavaa vielä on, sillä tarinan alkuperäinen japaninkielinen nimi (憂国, Yuukoku) kääntynee suomeksi “huoleksi omaa maata kohtaan”, siinä missä patriotismin eli isänmaallisuuden sanakirjavastine (愛国, Aikoku) kääntynee “rakkaudeksi omaa maata kohtaan”. Samaisen välikohtauksen jälkipyykkiin sijoittuu myös toinen kirjaan kuulumaton tarina, Voices of the Fallen Heroes (英霊の聲, Eirei no koe, vp. suom. Sodassakuolleitten henkien äänet), joka on julkaistu englanniksi viimeaikaisessa kokoelmassa Voices of the Fallen Heroes and Other Stories, joka tuli luetuksi varsin nopeasti Death in Midsummer and Other Storiesin jälkeen.
Ajatukseni selkiytettyinä järkeviksi sanoiksi olisivat, että hyvä tarina viihdyttää, mutta mahtava tarina pohdituttaa, liikuttaa ja opettaa. Mishiman novelleja on ollut ilo lukea, mutta iloisempaa ja viihdyttävämpää on ollut pohtia hänen romaaniensa sanomaa ja teemoja.
Hätähuuto kansojen vankilasta I-II
kir. nimellä I. Moššeg
julk. Otava – 1930 & 1931
Tästä teoksesta mainittakoon alkusanasena, että lukemani painos käsittää kummatkin osat, eli ensimmäisen osan (Hkv. I) ja toisen osan (Hkv. II: Komikansan menneisyys sekä nykyiset olot), joita käsittelen yhtenäisteoksena lukemani painoksen koostumuksesta ja osien yhtenäisistä teemoista johtuen.
Emigrantti ja historioitsija Ignati Mošegov, komilaisittain Ignati Mösšeg (koi. Игнатий Мöсшег²) kirjoittaa teoksensa ensimmäisessä osassa Uralvuoriston, Siperian ja useitten vähemmistökansojen historiaa ja niitten oloista, sekä Venäjän keisarikunnan ja Neuvostoliiton venäläistämis- ja sortopolitiikasta. Toinen osa nimensä mukaisesti kertoo suomalais-ugrilaisten komien menneisyydestä ja nykyoloista (huomioi teoksen kirjoitusvuosi!), jotka eivät sinänsä poikkea muista kohtalotovereistaan. Teoksen nimi kertookin paljon, ja kenties pilaan jonkun lukukokemuksen “juonipaljastuksella”, mutta tämä oli hyvin karua luettavaa alusta loppuun.
Mennään kuitenkin historiallisessa järjestyksessä eteenpäin. Venäjällä ulkomaanagentiksi julistettu ja useasti kirjallisuuspalkittu Mihail Šiškin kirjoittaa Viha ja kauneus: kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta -esseekokoelmansa johdannossa seuraavanlaisesti uskonnon roolista Venäjän-Ukrainan sodassa:
“Kristus ja Neitsyt Maria ovat kaikuneet sotahuudoissa monilla taistelukentillä ihmiskunnan historian aikana. Hyvin tunnetaan konkistadorien ja uudisasukkaiden Amerikan alkuperäisasukkaiden keskuudessa harjoittama käännytystyö, tämä miekoilla ja luodeilla harjoitettu ‘kristillinen armeliaisuus’. Huonommin tunnetaan ortodoksisten ‘konkistadorien’ suorittama kansanmurha Siperian alkuperäisväestön keskuudessa. Aito, kaunistelematon historia Venäjän valtakunnan toimeenpanemasta Siperian ‘kristillisestä’ asuttamisesta joutuu vielä odottamaan ilmestymistään.”
suom. Vappu Orlov
Mösšeg käsittelee teoksessaan kyseisiä teemoja parhaansa mukaan, sillä keskiaikaisten historiakronikoitten paikkaansapitävyys on paikoin kyseenalaistettavissa. Kenties nämä tapahtumat tunnetaan huonosti hyvien lähteitten niukkuuden takia, taikka piittaamattomuuden ja historiallisen sensuurin tähden. Mösšeg väittää, että Moskova on pyyhkinyt pois esimerkiksi komien historiaa ja mainitsee myös, että historiankronikoissa on nimitetty eri kansoja eri nimityksillä, tarkoituksella tai tahattomasti sekoittaen historiankirjoitusta. Nimet ovat myös kautta aikain muuttuneet, eikä teoksessa ja skandinaavisissa saagoissa mainittuja bjarmeja ole onnistuttu rinnastamaan täysin mihinkään suomalais-ugrilaiseen kansaan. Mösšeg kirjoittaa toisessa osassa hyvin mielenkiintoisesta Suur-Permistä, eli keskiaikaisesta Permin ruhtinaskunnasta, jonka alueella jo ennen kyseisen valtion perustamista olisi kolikkolöytöjen perusteella harjoitettu kauppaa esimerkiksi sassanidien, kreikkalaisten ja islamilaisen maailman kanssa.
Kiinnostavana seikkana väkiluvun suhteen pidän Suur-Permin entisiä pääkaupunkeja Tšerdyniä ja Poktšaa, jotka eivät vetele vertoja Permin aluepiirin nykyiselle vastikään vuosisatoja sitten perustetulle miljoonapääkaupungille, tarkemmin sanoen hallintokeskus Permille. Mielenkiintoisena huomiona totean, oma entinen pääkaupunkimme Turku on varsin elinvoimainen ja merkittävä asutus- ja satamakaupunki, – ja oletan, että kuten Turun kanssa kävi, niin Tšerdyn vaihdettiin Permiin geopoliittisista syistä. Tšerdynin jääminen vajaan viiden tuhannen asukkaan³ kaupungiksi on kuitenkin kiinnostavaa, ovathan kummatkin asutuskeskukset Volgan vesistöön kuuluvien sivujokien varrella. Täysin mahdollista myös on, etten ole asiaa tutkiessani huomannut jotain kriittistä maantieteellistä ominaisuutta.
Sivujoilta takaisin pääuomalle, sivuseikoista pääasiaan. Suur-Permi toimi Novgorodin tasavallan vasallivaltiona, kunnes se ajautuu Moskovan alaisuuteen ja lopulta sulautetaan Venäjään. Liittämisen johdosta aluetta ruvetaan kristillistämään (lue: venäläistämään) aiempaa vauhdikkaammin, ja tämän lopputuloksen näemmekin vielä nykypäivänä. Välihuomiona mainitsen, että samalla tavalla myös kuten sortovuosien aikaan Suomessa, suosi keisarikunnan hallinto suosi venäläisiä virkamiehiä ja heidän kieltään enemmän kuin paikallisia ja näitten kieltä juurikin venäläistämissyistä. Keisarikunta myöskin sorti esimerkiksi juurikin komeja korkeilla vilja- ja turkisveroilla, puhumattakaan pakkotyöstä.
Nykyään, komipermjakit muodostavat 2,2 % Permin aluepiirin väestöstä⁴ ja komit 22,3 % Komin tasavallan väestöstä⁵ vuoden 2023 väestönlaskennassa, siinä missä vuonna 1926 Komin tasavallassa väestöstä 86,9 % oli komeja. Tilanne on vastaavanlainen nykypäivänä jokaisessa suomalais-ugrilaisessa nimikkotasavallassa, eli Karjalassa, Marissa, Mordvassa, Komissa ja Udmurtiassa nimikkokansat ovat vähemmistössä, ja kansan kieltä puhutaan pääasiassa vain kyläyhteisöissä. Muutoksella on pitkät juurensa keskiajalle, mutta viime vuosisadalla suurimpia syitä ovat olleet Venäjän sisällissotaan sijoittuva Volgan nälänhätä ja Neuvostoliiton väestö- ja urbanisaatiopolitiikka.
Itse kirjaan ja sen tekijään palaten, kivuliaan ironista on, että kansansa kärsimyksestä kirjoittaneen Mösšegin Durovo-nimisessä synnyinkylässä asui vuoden 2010 väestönlaskennassa vain seitsemän ihmistä, siinä missä 1. heinäkuuta 1963 siellä asui 102 ihmistä⁶. Kylä jäi vuoden 2023 väestönlaskusta paitsi, sillä se on kylänä lakkautettu. Mösšeg kirjoittaa alkulauseen ensi- ja loppusanoina seuraavanlaisesti:
“Komi- eli syrjäänikansan lapsena sain jo kansakoulun portailla kokea, että komin kieli oli häväisty ja tallattu lokaan ja että venäjän kieli oli asetettu sen sijalle.”
“Olisi toivottavaa, että maailman kynämiehet kiinnittäisivät huomionsa Venäjällä asuvien sorrettujen kansojen asemaan ja antaisivat maailman kulttuurikansoille tietoja niiden hädänalaisesta tilasta.”
Pidän varsin kauniina sitä, että Mösšeg kiinnittää myös huomiota muitten vähemmistökansojen, esimerkiksi marien, kalmukkien, krimintataarien ja ukrainalaisten huonoon asemaan. Teoksen painoarvo ei mielestäni ole sen sanoissa, vaan sen teemoissa, arvoissa ja niitten heijastumisessa nykypäivään, sillä venäläistäminen jatkuu edelleen, hiljaisesti ja vastarinnatta muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.
In Memoriam – Albert Razin & Ignati Mösšeg
Kiitän viettämästäsi ajasta tämän listan kanssa, arvon lukija!
Viitteet.
1.
https://www.hs.fi/helsinki/art-2000010766313.html (luet. 4.3.2025)
https://www.hs.fi/helsinki/art-2000011055460.html (luet. 4.3.2025)
3.
https://ru.wikipedia.org/wiki/%D0%A7%D0%B5%D1%80%D0%B4%D1%8B%D0%BD%D1%8C (luet. 20.4)
4.
https://en.wikipedia.org/wiki/Perm_Krai#Ethnic_groups (luet. 23.4)
5.
https://en.wikipedia.org/wiki/Komi_Republic#Ethnic_groups (luet. 23.4)
Vitsanen 