Luovan kirjoittamisen kurssin mukaelmia Edith Södergranin runosta Vierge moderne (1916)
En minä ole vain. Minä olen ainakin.
Olen valon tuhat sädettä,
olen sielun tanssiva liekki
Olen siellä missä pitääkin,
olen kiireessä, jäljessä, ainakin
Olen syvänmeren silmä,
olen nähnyt luotua ydintä
Olen vaimeaa ääntä, koputus maailman kammariin,
olen täällä, kuule minua,
Olen vehreää niittyä silmänkantamattomiin,
olen jossain, et saa minusta kiinni
Olen hauras, säröjä täynnä,
olen emalimuki, kaada minulle huolesi
Olen sivullinen, kadulle heitetty tupakantumppi
olen poljettu maan tomuun, tuomittu tyhjänpäiväiseen
Olen juurtunut mullan makuun, sade happamana suonissani
Olen ilmaa, kosteaa, kuivaa, napakkaa, paahteen untuvaa
Olen ahnas ainakin, vähintään haluaisin,
olen olevinani, ollut, ollakseen, kun olla haluaisin
– Ruusu Ropponen
En minä ole mikään improbatur, olen ylioppilaskokelas.
Olen kemiallinen oivallus kirjoittajan aivoissa, turhautuminen vaikeasta tehtävästä,
olen huokaus kokelaan huulilla.
Olen läppärin virtanäppäin, sähkövirta abitti-tikun ja tietokoneen välillä,
kiemurteleva nettikaapeli, rapiseva kääre eväsleivän ympärillä.
Olen haave loistavasta ylioppilastodistuksesta ja unelmien jatko-opintopaikasta.
Olen se puuttuva piste kokeessa, sensorin äkäinen palaute ja lasku oikaisuvaatimuksesta.
Olen riemu kokeen oikeasta vastauksesta, ylpeys omasta osaamisesta,
olen täysien pisteiden tehtävä, kaveria vastaan voitettu veto.
Edith Södergran: Vierge moderne (1916)
En minä ole nainen. Olen neutri.
Olen lapsi, hovipoika ja rohkea päätös,
olen naurava häive helakanpunaista aurinkoa…
Olen kaikkien ahnaitten kalojen verkko,
olen malja kaikkien naisten kunniaksi,
olen askel kohti sattumaa ja perikatoa,
olen hyppy vapauteen ja omaan itseeni…
Olen veren kuiske miehen korvassa,
olen sielun vilu, lihan kaipuu ja kielto,
olen uusien paratiisien portinkilpi.
Olen liekki, etsivä ja röyhkeä.
Olen vesi, syvä mutta uskalias, polviin saakka,
olen tuli ja vesi rehellisessä yhteydessä, ilman ehtoja…
Vitsanen 