Sota kosketti lähes jokaista suomalaista 1900-luvun puolivälissä. Suomessa käytiin tuona aikana kolme eri sotaa: talvisota (1939–1940), jatkosota (1941–1944) ja Lapin sota (1944–1945). Nämä sodat veivät rintamalle satojatuhansia miehiä ja vaikuttivat koko kansakunnan elämään. Suorat sodan vaikutukset kuten kuolemat, haavoittuminen ja leskeksi jääminen iskivät suurempaan määrään suomalaisia kuin Espoossa on nykypäivänä asukkaita, kuten koulussamme vieraillut Tammenlehvän perinneliiton ja Espoon perinnetoimikunnan puheenjohtaja Hannu Viitanen asian ilmaisi. Perheitä hajosi, koteja menetettiin, ja tulevaisuus oli pitkään epävarma. Sotien jälkeen veteraanien muistaminen ei kuitenkaan ollut yksinkertaista. Vaikka heidän panoksensa oli ratkaiseva, yhteiskunnallinen ilmapiiri ei aina sallinut avoimen kiitollista suhtautumista.
Sodan päätyttyä Suomella oli suuri uudelleenrakennusurakka ja sen piti paikkailla kansainvälisiä suhteitaan. Moskovan välirauhassa ja Pariisin rauhansopimuksessa Suomi sitoutui muun muassa suuriin alueluovutuksiin ja maksamaan mittavia sotakorvauksia Neuvostoliitolle. Satojatuhansia suomalaisia piti uudelleen asuttaa ja Suomen täytyi valjastaa talous sotakorvauksien maksamista varten. Tässä tilanteessa ja ilmapiirissä oli vältettävä kaikkea, mikä olisi voitu tulkita Neuvostoliittoa vastaan suunnatuksi. Veteraanien sankarillisuuden korostaminen olisi voinut aiheuttaa ongelmia ulkopoliittisesti, joten siitä vaiettiin pitkälti julkisessa keskustelussa. Niin sanottu suomettuminen vaikutti siihen, että erityisesti jatkosodan käsittely oli pitkään varovaista, koska sitä käytiin natsi-Saksan liittolaisena. ”Suomettuminen” tarkoittaa tilannetta, jossa itsenäinen valtio, kuten Suomi, toimii poliittisesti varovaisesti ja usein itsesensuuria harjoittaen, jotta se ei ärsyttäisi vaikutusvaltaista naapurivaltiota
Veteraanit itse joutuivat palaamaan siviilielämään ilman suurempia juhlia tai kunnioituksen osoituksia. Moni heistä kärsi fyysisistä vammoista tai henkisistä traumoista, mutta yhteiskunta ei ollut heti valmis tarjoamaan kattavaa tukea. Vaikka veteraanijärjestöjä kuten Rintamaveteraaniliitto ja Sotainvalidien Veljesliitto perustettiin, yleinen ilmapiiri oli pitkään hiljainen ja joskus jopa torjuva. Sodan muistoja ei käsitelty perheissä tai kouluissa. Veteraanit olivat pitkään vain tavallisia kansalaisia, vaikka monet heistä kantoivat raskaita kokemuksiaan sisällään vuosikymmeniä.
1960- ja 70-luvuilla yhteiskunnassa alettiin keskustella enemmän näistä vaikeista aiheista, mutta vasta 1980-luvulla veteraanien asema muuttui selvästi. Neuvostoliiton vaikutus väheni Gorbatšovin uudistusten myötä, ja Suomen oli mahdollista käsitellä omaa lähihistoriaansa vapaammin. Vuonna 1987 otettiin käyttöön kansallinen veteraanipäivä, jota vietetään 27. huhtikuuta. Päivämäärä valittiin Lapin sodan päättymisen mukaan. Se ei ole voitonpäivä, vaan muistamisen ja kiitollisuuden hetki. Tapiolan lukiossa pidettiin osuvasti juuri 26. huhtikuuta konsertti veteraanien muistolle. Se on osa tärkeää veteraanien kunnioitusta kulttuurin avulla. Kulttuurilla on ollut tärkeä rooli muistamisen ja kunnioituksen vahvistamisessa. Esimerkiksi laulu Veteraanin iltahuuto (Kalervo Hämäläinen, 1989) tuo esiin sodan kokeneiden ikääntyvien ihmisten arvokkuuden ja yksinäisyyden. Elokuvat ja dokumentit, kuten Tuntematon sotilas ja myöhemmin Ei koskaan yksin, esittelevät sodan tapahtumia yksittäisten ihmisten näkökulmasta. Tällaiset teokset ovat luoneet ymmärrystä siitä, että veteraanit eivät olleet vain sankareita, vaan myös tavallisia ihmisiä vaikeiden kokemustensa kanssa.
Vuosikymmenten mittaan veteraanien muistamisesta on tullut yhä näkyvämpää. Entinen tasavallan presidentti Sauli Niinistö on useissa puheissaan korostanut veteraanien merkitystä Suomen itsenäisyyden säilyttämisessä. Kouluissa järjestetään teemaviikkoja ja veteraanikeräyksiä, joissa nuoret saavat tietoa ja voivat osallistua muistamiseen. Esimerkiksi sotaveteraanien kutsuminen kouluvierailuille, kuten Sotaveteraaniyhdistyksen puheenjohtajan Hannu Viitasen vierailu Tapiolan lukiossa tai muistojuhlien järjestäminen, on lisännyt sukupolvien välistä yhteyttä ja arvostusta.
Veteraanien muistaminen on kulkenut pitkän matkan vaikenemisesta avoimeen kiitollisuuteen. Aiemmat poliittiset rajoitukset ja pelot ovat väistyneet Neuvostoliiton heikentymisen ja lopulta hajoamisen myötä, ja tilalle on tullut kunnioitus ja ylpeys yhteisestä historiastamme. On tärkeää, että veteraanien tarinoita ei säilytetä vain juhlapuheissa, vaan niitä jaetaan jokapäiväisessä elämässä. Heidän perintönsä ei ole vain muisto sodasta, vaan syy siihen, miksi Suomi on tänään vapaa, turvallinen ja hyvinvoiva maa. Täällä demokratia toimii, sananvapaus toteutuu ja elämä on monelle vakaata ja arvokasta. Se ei ole tapahtunut itsestään, vaan koska monet aikanaan puolustivat tätä mahdollisuutta. Suomi on hieno maa juuri siksi, että sen tarina on rakennettu rohkeudesta, uhrauksista ja yhdessä selviytymisestä. Tätä perintöä on syytä vaalia ja siirtää eteenpäin ylpeydellä.
Julius Plosila 23C
Kuvat Mirta Turkulainen ja Pia Liimatainen
Vitsanen 