Hyvät opettajat, vanhemmat ja läheiset – ja ennen kaikkea, rakkaat ylioppilaat,
tänään me seisomme tässä – valkoinen lakki päässämme. Tämä hetki on meille jokaiselle suuri. Mutta jotta ymmärtää, mistä tämä hetki todella rakentuu, on mentävä hieman taaksepäin.
Muistatteko alakoulussa saamamme keltanokkalippiksen?
Se annettiin monille meistä jo ensimmäisellä luokalla, kun astelimme alakouluun käsi tiukasti vanhemman käteen puristettuna. Se kirkkaan keltainen lakki ei ollut pelkkä päähine – se oli viesti. Se kertoi, että me olemme vasta alussa. Kokemattomia, uteliaita – vielä vähän hukassa. Se suojeli meitä liikenteessä, mutta samalla se suojeli meitä tuntemattomalta maailmalta.
Se pieneksi jäänyt lakki on kadonnut kaappien perälle tai unohtunut kokonaan. Mutta se matka, joka lippis päässä alkoi, toi meidät tähän pisteeseen.
Ennen lukioon astumista kuulin monen, jo valkolakkinsa saaneen, suusta saman lausahduksen: ”Lukio on nuoren elämän parasta aikaa.” Se rehellisesti pelotti. En varmasti ollut ainoa, jota pelotti, että näin ei olisi omalla kohdalla. Entä jos onnistuisin pilaamaan sen kiirehtimällä maaliviivalle?
Lukion aloittamisen myötä tuli mukana aivan uudenlainen määrä vastuuta. Vastasin itse kalenterin täyttämistä koeviikoista, töistä, harrastuksista ja joskus pelkästä jaksamisesta. Ylioppilaskirjoitukset toivat mukanaan omanlaisen varjonsa: Ne yöt, kun uni ei tullut, ja aamut, kun mieli teki jäädä peiton alle. Sen pelon, että oma osaaminen ei riitä.
Tässä hetkessä, upeissa juhla-asuissamme saamme kuitenkin nauttia siitä, että selvisimme myös niistä hetkistä, jotka ajoittain tuntuivat ylitsepääsemättömän pelottaville. Nalle Puhin sanoin: ”Rohkeus ei ole sitä, ettei pelkäisi, vaan sitä, että tekee sen, mitä pitää tehdä, vaikka pelottaisi.”
Nyt haluankin siis kiittää teitä rakkaat vuosikurssilaiset. Teidän ansiosta muistin tämän matkan aikana pysähtyä ihailemaan maisemia, välittämättä vaiheittain vaikeakulkuisista reiteistä. Jokainen teistä on palanen tätä ikuisesti mieleeni painuvaa muistoa – tätä aikaa, jota kuvaa parhaiten yksi sana: ainutlaatuinen. Tapiolan lukion kahdesta käytävästä koostuvat yhteiset tilat antoivat mahdollisuuden väkisin törmätä toisiimme – joskus myös fyysisesti. Me olemme olleet toistemme arjessa – joskus sanoitta, joskus nauraen vedet silmissä. Joskus kohtasimme toisemme vain katseella, joka sanoo: ”Mä tiedän tasan miltä susta tuntuu.” Olemme päässeet näiden kolmen vuoden aikana yhdessä juhlistamaan aikuistumista ja paljon muutakin. Olemme oppineet tukemaan toisiamme epäonnistuneen matikan kokeen jälkeen ja iloitsemaan, kun wanhojen tanssit saatiin vihdoin opittua. Olen valtavan etuoikeutettu, että olen saanut kasvaa juuri teidän kanssanne.
Kiitos myös opettajat, jotka jaksoitte motivoida, patistaa ja uskoa meihin silloinkin, kun emme ihan uskoneet itse. Jaksoitte selittää saman asian vielä kerran, kun keskustelimme jostain aivan muusta. Kiitos kun käytitte aikaanne meihin kellon ympäri ja valmistitte meitä tulevaan parhaimmalla osaamisellanne.
Ja tietysti – kiitos vanhemmat ja läheiset. Haluan kiittää teitä kaikesta siitä tuesta, jota olemme saaneet vuosien varrella. Kiitos kannustuksesta, kyydeistä, ruuista, rohkaisun sanoista – ja siitä, että olette jaksaneet meidän rinnallamme läpi koko koulutien. Olette omalla työllänne rakentaneet meille reitin täyteen mahdollisuuksia. Tämä hetki on myös teidän juhlanne, sillä ilman teitä tämä päivä ei olisi mahdollinen.
Lopuksi haluan pyytää meitä kaikkia pysähtymään hetkeksi. Me seisomme nyt valkolakki päässä, ylpeinä saavutuksestamme, ylpeinä tästä matkasta ja kaikesta siitä, mitä se on meiltä vaatinut.
Ja myös te vanhemmat, muistakaa tänään kiireen ja juhlahumun keskellä ottaa hetki ja kertoa nuorellenne ääneen, että olette hänestä ylpeitä. Ei vain siitä, mitä todistuksessa lukee, vaan siitä, millaiseksi he ovat kasvaneet näinä vuosina keltanokkalippiksestä valkolakkiin. Voin nimittäin kolmen vuoden kokemuksella kertoa, että te olette kasvattaneet upeita nuoria, joilla on kaikilla kirkas tulevaisuus edessään.
Nyt onkin aika jättää keltanokkalippis lopullisesti taaksemme. Sen sijaan painoimme päähämme lakin, joka ei enää merkitse varovaisuutta, vaan se kertoo itsevarmuudesta ja kovasta työstä. Se kertoo, että olemme kasvaneet, kokeneet, epäonnistuneet ja yrittäneet uudestaan. On aika lähteä eteenpäin kohti uusia haasteita ja omia unelmia. Kohdatkaamme tuleva uteliain mielin ja avoimin sydämin, ottaen vastaan kaiken sen, mitä on tullakseen. Me pärjäämme kyllä.
Veera Saario, ylioppilas
Vitsanen 