Kirjat eivät ole missään paremmuus-, aakkos- tai luentajärjestyksessä, eikä tarkoituksenani ole tehdä lukemistani teoksista syvällistä selontekoa, vaan saada sinut, arvon artikkelin lukija, lukemaan enemmän, kenties juurikin lukemiani teoksia.
Tähän listaan ahdoin neljä teosta: tiiviin tietokirjan, kaksi klassikkoromaania ja kaoottisen mestariteoksen, kaikki suomennoksia! Kaikki listan kirjat ovat saatavilla Helmet-kirjastoverkostosta.
Homo Fennicus: itämerensuomalaisten etnohistoria
kirj. Valter Lang (suom. Hannu Oittinen)
julk. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (2020)
Virolaisittain Läänemeresoome tulemised, latinalaisittain tyylikäs Homo Fennicus (kääntynee suomenihmiseksi) on virolaisen arkeologi ja Tarton yliopiston professori Valter Langin kirjoittama tietokirja, joka käsittelee erityisesti itämerensuomalaisten ja näitten asuinalueen historiaa kokonaisuutena. Lang tarkastelee erityisesti, miten arkeologia, geenit ja kieli ovat vaikuttaneet itämerensuomalaisten historiaan ja kansojen syntyyn.
Teoksen käsittelemä aikajana ja aihekokonaisuus on erittäin laaja, Lang yhdistelee ja erittelee eri tieteenalojen tutkimuksia ja teorioita samoissa kansissa. Kiinnostavin ja varsin perusteltu väite on, ettei itämerensuomalaisilla ole yhteistä alkukotia, vaan itämerensuomalaisten eri ryhmillä on ollut omat syntysijansa ja levinneisyytensä. Levinneisyyden tarkastelu ei jää vain ihmisryhmiin, vaan eri keramiikkatyylejäkin arvioidaan ajanjaksoittain. Tarhakalmistot ja röykkiöhaudat ovat olleet erilaisia, joista ensimmäisiä esiintyy erityisesti Virossa ja jälkimmäisiä Suomessa.
Sopii jokseenkin täydentäväksi materiaaliksi lukion HI05-opintojakson kanssa, sillä sen Suomen esihistoriaa käsittelevä osio on miltei olematon. Teosta on kuitenkin varsin raskasta lukea, ellei käsitteitä ja termistöä tunne, ja lukijan oletetaan tuntevan tietyt käsitteet. Täytyy kuitenkin huomauttaa, että alkujaan Virossa teoksen julkaisi Tarton yliopiston kustantamo (vir. Tartu Ülikooli Kirjastus), eli teosta tuskin on siis tarkoitettu jokaiselle. Edellä mainitut seikat ovat siis henkilökohtaisia huomautuksia varsinaisen kritiikin sijaan. Teoksen lukemista helpottaa jokaisen luvun jakaminen osiin ja sisäistämistä lopussa oleva yhteenveto. Aikajanoja ja karttoja on jonkin verran, ja ne helpottavat hahmottamaan eri ajanjaksoja sekä kieli- ja kulttuurimuutoksia.
Teos on erinomainen ja suosittelen luettavaksi, mikäli itäisen Euroopan, erityisesti Baltian sekä Suomen esihistoria kiinnostaa ja on entuudestaan jokseenkin hallussa. Mikäli tiettyjen suomalais-ugrilaisten kansojen historia kiinnostaa kevyemmässä ja lähestyttävämmässä paketissa, niin suosittelen lämmöllä Edgar Vaalgamaan teosta Valkoisen hiekan kansa: Liiviläisten historiaa ja kulttuuria ja Leena Laulajaisen teosta Marilaiset: laulun ja uhritulien kansa.
Epäkelpo ihmiseksi
kirj. Osamu Dazai (suom. Saku-Petteri Urpo)
julk. Sammakko (2025)
Kirja on artikkelikuvassa. Yksinkertaisuuden vuoksi käytän kirjoituksessani suomalaista henkilönimijärjestystä. Japanilaiset, kuten korealaiset ja kiinalaiset henkilönimet kirjoitetaan oikeaoppisesti sukunimi edellä.
Ensinnäkin hatunnosto suomentajalle siitä, että hän päätyi käyttämään teoksen alkuperäisen nimen suomenkielistä vastinetta eikä käyttänyt englanninkieliseen (No longer human) käännökseen pohjautuvaa nimeä, jonka vastinetta aiempi suomennos (Ei enää ihminen) ja suurin osa teoksen muunkielisistä laitoksista vaikuttaa käyttävän. Tähän lisätäkseni, Epäkelpo ihmiseksi on teoksen ensimmäinen suomennos suoraan japanista, ja tämä näkyy myös nimessä. Epäselvyyksien välttämiseksi alkuperäisestä teoksesta ja kokonaisuudesta puhuessani käytän alkuperäistä japaninkielistä nimeä, vertauskuvallisesti Raamatusta puhuttaessa viitataan yleensä kokonaiskuvaan, eikä takerruta Vanhan (33/38) ja Uuden (KR92) kirkkoraamatun eroihin.
Ningen shikkaku (jap. 人間失格) on osittain omaelämäkerrallinen, tunteita herättävä ja samaistuttavuudessaan (omien kokemusteni perusteella) hirvittävän yksityiskohtainen ja todentuntuisuudessaan kauhistuttava romaani, joka kertoo yksinäisyyden taikka syrjäytyneisyyden sijaan vieraantumisesta: siitä, ettei samaistu taikka koe tiettyä ryhmää omakseen. Teoksen päähenkilö Yōzō Ōban tapauksessa vieraantuminen ei jää vain perheeseen taikka koululuokkaan, vaan ulottuu ihmiskuntaan kokonaisuudessaan, selviytymisstrategianaan erinäisten roolien esittäminen, pelleily ja itsensä peittely.
Teos rakentuu kolmesta vihkosesta, jotka ovat Ōban itsensä kirjoittamia. Ne kuvailevat hänen elämänvaiheita lapsuudesta aikuisuuteen ja niitten sirpaleinen rakenne, episodeineen ja aikahyppyineen toimii erinomaisesti, kuvaillen hajoavaa mieltä ja luoden levottomuuden tunnetta. Tätä kerrontaa parantaa vieläpä Ōban luonne epäluotettavana kertojana, kenties tahallisesti, kenties huumeriippuvuus ja trauma ovat vääristäneet hänen kokemuksiaan, ken tietää. Suurin kysymys kuitenkin lienee, että merkitseekö ihmisyys ja mitä se tarkoittaa?
Kuten aiemmin mainittiin, teos on osittain omaelämäkerrallinen. Lähestulkoon kaikki taustatekijät, teemat ja Ōban ongelmat olivat jollain tapaa läsnä Dazain elämässä, kummatkin olivat suuren perheen nuorimpia, itsemurhayritykset toistuivat ja riippuvuudet vaikuttavat radikaalisti päätöksentekoon. Romaani-nimitys toki on tarkka, mutta allegorioittensa ja yhtäläisyyksien takia nimittäisin sitä mieluiten tragediaksi alusta loppuun.
Suomennoksessa on suomentajan laatima, teemoja ja historiaa taustoittava esipuhe, lopussa taasen selityksiä ja sanastoa japaninkielisille termeille. Suomennos on mielestäni erittäin sujuvaa ja kaunista, elämäntäyteistä luettavaa. Teoksen jo ennestään suomeksi ja kahdesti englanniksi lukeneena, rohkenen väittää tämän olleen mukavin lukukokemus teoksesta, johon olen vuosien varrella tarttunut useasti. Ningen shikkaku on muistelemaani parempi, juurikin tämän uunituoreen suomennoksen takia. Suosittelen erittäin vahvasti mitään kohderyhmää keksimättä, vajaa kaksisataasivuinen romaani tuskin on urakka kenellekään tähän tarttuvalle.
Samanhenkisiä ja luettavaksi suositeltavia, suomennettuja teoksia on Dazain Laskeva aurinko (jap. 斜陽, Shayō), joka kuvailee aristokraattiperheen alasmenoa ja japanilaisen yhteiskunnan murrosta toisen maailmansodan jälkeen. Samoihin aikoihin vaikuttaneen Yukio Mishiman romaani Kultainen temppeli (jap. 金閣寺, Kinkaku-ji) on lähestulkoon Ningen shikkakun optimistisempi sukulainen, pääteemanaan vierauden lisäksi kauneus.
Fahrenheit 451
kirj. Ray Bradbury (suom. Einari Aaltonen)
julk. Sammakko (2019)
Teos luettu ÄI04-opintojaksoa varten. Kirjoitukseni sisältää jonkin verran juonipaljastuksia. Kirja on artikkelikuvassa.
Ray Bradburyn Fahrenheit 451 on dystopiaromaani lähes vuosisadan takaa, joka kuvailee maailmaa, jossa kirjallisuus on kielletty ja väestöä turrutetaan suoranaisella roskaviihteellä. Tulevaisuuden Yhdysvalloissa palomiehet aloittavat tulipaloja niitten sammuttamisen sijasta, tehtävänään polttaa kirjat asuntoineen päivineen. Teoksen päähenkilö on palomiehen työtään arvostava Guy Montag, joka alkaa epäilemään vallitsevia yhteiskunnallisia arvoja vapaamielisen naapurinsa katoamisen jälkeen.
Vaikka premissi tuntuukin hupsulta, tarina saa bensaa liekkeihin Montagin pomon, kapteeni Beattyn alkaessa pitämään monologia Fahrenheitin maailman menneisyydestä ja siitä, miten tilanteeseen päädyttiin. Vasta silloin teos nappasi minut kunnolla mukaansa, ja se valottaa teoksen suurinta ongelmaa: sen koukeroivaa tarinankerrontaa. Kirjapolttelu ei alkanut täysin tyhjästä taikka hallituksen käskystä, vaan kansantahdon ja kulttuurinmuutoksen takia. Monimutkaisuuden ja syvällisyyden sijaan tahdottiin yksinkertaisuutta ja viihteellisyyttä. Lukeminen lopetettiin itsestään, enemmistön tavasta ja tahdosta tuli uusi normaali. Beatty kuvailee muutosta seuraavasti:
“Kirjoista tuli ohuempia. Tiivistelmiä. Valittuja paloja. Tabloideja. Juttujen piti olla iskeviä ja niissä piti olla sähäkkä loppu. — Klassikot typistettiin vartin pituisiksi radio-ohjelmiksi, sitten parin minuutin kirjakatsauksiksi ja lopulta kymmenrivisiksi hakusana-artikkeleiksi — monien tiedot Hamletista ovat peräisin kirjasta, joka sisälsi sivun mittaisia tiivistelmiä ja jossa todettiin: ‘Nyt voit viimeinkin lukea kaikki klassikot. Pysy naapuriesi tietojen tasalla’. Ymmärrätkö? Lastentarhasta yliopistoon ja takaisin lastentarhaan. Siinä älyllisen kehityksen koko kuva kuluneen puolen vuosituhannen ajalta.”
Kuten arvata saattaa, ajan kuluessa kirjallisuus lopulta kiellettiin. Suomen kieleen ja lukiomaailmaankin on luikerrellut kirjallisuuden irvikuva, termi nimeltään “kokonaisteos”, jolla tosiaan viitataan kokonaiseen kirjaan. Mihin moista tarkennusta edes tarvitsee? Luetaanko opintojaksoja varten lyhennelmiä ja mahdollisimman lyhyitä teoksia? Yhtymäkohtia oikeaan maailmaan siis on historiallisten tapahtumien (kirjaroviot) lisäksi, kuten hyvän dystopian kuuluukin tehdä.
Mukavuus on mukavaa, ja kukapa jaksaa aivojaan askarruttaa pohdiskelemalla syvällisiä. Montagin elämä kuitenkin on ollut kaikkea muuta kuin mukavaa, kuten monen muunkin henkilöhahmon. Hän on vieraantunut itsestään, ympäristöstään ja avioliitostaan. Montag ja hänen vaimonsa Mildred eivät edes muista, missä ja miten he edes tapasivat.
Mildred itse asiassa on Fahrenheitin maailman ruumiillistuma, hän on apaattinen ja todellisuudesta irrallaan, ja suosii televisioseiniensä virtuaaliperhettä miehensä sijasta, ja teoksen alkutaipaleella yliannostaa unilääkkeillä edes tajuamatta sitä! Nerokasta ja ironista onkin, että suurin osa hahmoista jää varsin pinnallisiksi hahmonpiirteiltään ja motiiveiltaan, heitähän on lähes mahdotonta kuvailla ammattia ja etunimeä lukuun ottamatta. He jäävät henkilöhahmoiksi, eivätkä tunnu henkilöiltä, kenties juurikin lukemattomuuden ja mukautumiseen painostavan kulttuurin takia.
Teos pitää pintansa lähes sata vuotta julkaisunsa jälkeen, muun perinteisen dystopiakolmikon (Uusi uljas maailma ja Vuonna 1984) jäsenten kanssa, ja on myös mielestäni niistä uskottavin. Rutkasti tärkeää sanomaa tiiviissä tulitikkuaskia muistuttavassa paketissa ja teoksen alkua hieman lainatakseni, lukeminen oli nautinnollista.
Näin puhui Zarathustra: kirja kaikille eikä kenellekään
kirj. Friedrich Nietzsche (suom. Jari Tammi)
julk. Pikku-idis (2024)
Käytän kirjoituksessani hahmosta Zarathustra-nimeä, profeetasta Zoroaster-nimeä, sekaannuksen välttämiseksi. Zoroaster oli persialainen profeetta ja zarathustralaisuuden perustaja.
Näin puhui Zarathustra on preussilaissyntyisen filosofi Friedrich Nietzschen magnum opus, eräänlainen filosofis-fiktiivinen runoelmallinen teos, tarkemmin ilmaisten, ellei jopa itseapukirja elämän eri ongelmiin. Neliosainen teos kertoo nimellisen profeetta Zarathustran opetuksista hänen päätettyään alkaa jakamaan viisauttaan kymmenen erakkovuoden jälkeen. NPZ ei todellakaan ole tavanomainen tarinavetoinen romaani, vaan ennemmin puheitten, vertauskuvallisten tarinoitten ja dramaattisten kohtausten sekasortoa, eikä Nietzschen lukemista missään nimessä tule aloittaa tästä teoksesta.
Teoksen nimikkohahmolla ei tosiaan ole mitään tekemistä itse profeetan kanssa, Nietzsche käyttää häneen pohjautuvaa hahmoa omana suunaan. Zarathustralaisuus on dualistinen uskonto, ja dualismiin, eli hyvään ja pahaan perustuvaa moraalikäsitystä Nietzsche nimitti orjamoraaliksi, jonka sijaan yli-ihmisen tulisi seurata itseään ja herramoraalia, jonka asteikko on hyvä-huono. Nietzschen filosofian keskeiset käsitteet – kuten aiemmin mainittu yli-ihminen ja sen antiteesi viimeinen ihminen, ikuinen paluu, jumalan kuolema ja tahto valtaan – esiintyvät teoksessa.
Vaikka Nietzsche vastustikin perinteisiä moraalikäsityksiä ja erityisesti kristinuskoa, NPZ:n tarinaan hän ammentaa sen lisäksi inspiraatiota zarathustralaisuudesta, ja tämä näkyy mielestäni muistettavimmin ja kauneimmin Tanssilaulu-luvun alkutaipaleella:
“Saatan hyvin olla tummien puiden metsä ja yö; silti jokainen, joka ei pelästy tummuuttani, osaa löytää myös ruusupenkkejä sypressieni alta.”
Tanssilaulu
Sypressipuut ovat merkityksellisiä zarathustralaisuudessa, sillä Zoroasterin muistoa kunnioittaen uskonnon kannattajat istuttivat niitä temppeleittensä läheisyyteen ja tiettävästi yksi Zoroasterin istuttamista puista, Abarkuhin sypressi elää yhä¹.
Puulajivalinta tuskin on ollut sattumaa Nietzschen osalta. Yksityiskohtaisuudessaan teos jaksoi yllättää luvusta toiseen, ja suomentajan esipuheen mukaan “NPZ:ssa on kaikkiaan noin 135 viittausta Raamattuun”, jotka näkyvät teemojen lisäksi tarinankulussa. Zarathustra opettaa vertauskuvallisesti, kuten esimerkiksi Jeesus opetuslapsiaan, illallistaa neljännessä osassa yhdeksän ihmisen, aasin ja lemmikkiensä, kotkan ja käärmeen kanssa, eli yhteensä kahdentoista muun seurassa. Kuten Matteuksen kirjasta² (Mat. 26.20) voikin lukea: “Ja kun ehtoo tuli, asettui hän aterialle kahdentoista opetuslapsensa kanssa.” NPZ:ssä on myös luvut nimeltään Viimeinen ehtoollinen ja Seitsemän sinettiä, joista jälkimmäinen viittaa Raamatun viimeiseen kirjaan, Ilmestyskirjaan.
Mestariteos ei lisänimikkeestään huolimatta sovi kaikille. NPZ on kuitenkin paras lukemani itseapukirja, tekijään liittyvän pessimistisen väärinkäsityksen ja genren optimistisen roskakirjallisuuden sijaan Nietzschen ajatusmaailman keskiössä on potentiaali, oman kyvykkyyden ymmärtäminen ja itsensä toteuttaminen. NPZ piristi alkusyksyäni huimasti, vaikkei suuressa osaa kirjaa ollut mitään järkeä.
“Vetäydy yksinäisyyteesi, veljeni, rakkautesi ja luovuutesi kanssa; ja oikeus seuraa vasta myöhemmin ontuen perässäsi.
Vetäydy yksinäisyyteesi, minun kyynelteni kanssa. Rakastan sitä, joka haluaa luoda itsensä yli ja sitä kautta ajautuu tuhoon.”
Luovien tiestä
Kiitän viettämästäsi ajasta tämän listan kanssa, arvon lukija!
Viitteet.
1.
https://www.romeartlover.it/Zoroaster.html# (luet. 24.9)
https://en.wikipedia.org/wiki/Sarv-e_Abarkuh (luet. 24.9)
Vitsanen 