Tavanomainen lapsuus maatilalla, luostarikoulun opintie ja turvallinen avioliitto lapsineen rauhallisen ja työllään toimeentulevan miehen rinnalla – siinä kaikki, mitä tyttärelleen hyvää haluava isä tälle toivoo. Tällaiseksi on myös Emma Rouaultin elämä Gustave Flaubertin romaanissa Rouva Bovary (1857) rakentumassa, ennen kuin luostarikouluun salakuljetetut rakkausromaanit järisyttävät nuoren naisen ajatusmaailmaa kääntäen tapahtumat uusille urille. “Niissä kerrottiin vain rakkaudesta, rakastajista ja lemmityistä, ahdistetuista naisista, jotka pyörtyivät yksinäisissä huvimajoissa, matkavaunujen kuljettajista, joita murhattiin joka kyytivälillä, kuoliaiksi ajetuista hevosista, synkistä metsistä, sydämen huolista, valoista, nyyhkytyksistä, kyynelistä ja suuteloista“, kuvaillaan teoksen päähenkilön ahmimia romaaneja. Nämä nunnien valvovilta silmiltä salassa luetut yltiötunteelliset kertomukset muovaavat mielivaltaisesti minuuttaan vasta määrittelevän tytön mielenmaisemaa vieraannuttaen hänet arkielämän todellisuudesta. Tunteellisuuteen taipuvaisen Emman vilkas mielikuvitus rakentaa hänen mielensä laakson täyteen suippotornisia linnoja, joiden ikkunasyvennyksissä ylhäiset neidot huokailevat sydänsurujaan.
Emman silmiin syttyy eloa, kun isän maatilan talonpoikaiseen miljööhön ilmestyy nuori mies. Asiat kehittyvät rivakasti omalla painollaan isän suopean katseen alla, ja niin nuori Emma Rouault päätyy naimisiin hitaanlaisen maalaislääkäri Charles Bovaryn kanssa. Lempeä Charles jumaloi vaimoaan, jonka parasta ajatellen hän järjestää muuton Yonville-l’ Abbayen kauppalaan tämän ollessa raskaana. Yonville ei ole kuitenkaan verrattavissa Emman mielessä kultaisena kajastavaan Pariisiin ja sen vilkkaaseen yöelämään, ja Charlesin huolehtivaisuudesta huolimatta Emma etääntyy hänestä vääjäämättä: “Ennen naimisiinmenoaan Emma oli luullut olevansa rakastunut, mutta sitä onnea, jonka olisi pitänyt johtua tuosta rakkaudesta, ei tullutkaan, ja siksi hän luuli erehtyneensä.” Kun pariskunnan arki ei täsmääkään luostarin uneliaassa rauhassa luettuissa, lyyristä rakkautta pursuavissa, runokokoelmissa kuvatun intohimoisen onnen kanssa, Emma joutuu hämilleen. Lapsellisessa yksinkertaisuudessaan hänen mieleensä ei juolahdakaan se mahdollisuus, että todellisen elämän sijaan ongelma voisi löytyä hänen ihannoimansa kirjallisuudenlajin perusasetelmista. Koska rouva Bovaryn elämä alkaa huolestuttavasti vaikuttaa perin tavanomaiselta porvarisrouvan arjelta, askartelevat Emman ajatukset yhä tiiviimmin hänen rikkaita kohtaan tuntemassaan kateudessa.
Harmaan elämänsä tuskastuttama Emma ryhtyy etsimään kipeästi kaipaamiaan voimakkaita tunteita avioliiton ulkopuolisista suhteista peilaten niissä kokemaansa lihallista intohimoa kotinsa rauhalliseen arkeen. Yhden miessuhteen aiheutettua pettymyksen uskoo Emma vankkumattomasti seuraavan miehen kykenevän täyttämään epämääräiset unelmansa. Hänen mielessään “lihan halu, rahan himo ja intohimon haikeus sekaantuivat kaikki samaksi kärsimykseksi”, ja tästä kärsimyksestä hän syyttää – kuinka ollakaan – Charlesia. Kiihkeä Emma haluaa tuntea elinvoimansa virtaavan, mutta turtuu pinnallisiin ja onttoihin ihmissuhteisiin. Somaa vaimoaan rakastava Charles ei halua kuulla tästä pahaa sanaa edes Emman uskottomuuden ollessa jo yleisesti tunnettua. Molemmat aviopuolisot ovat omalla tavallaan naiiveja: Charles uskoo pelkkää hyvää vaimostaan, joka puolestaan uskoo epämääräisten unelmiensa vielä käyvän toteen.
Charlesin tyyni luottavaisuus kiihdyttää entisestään Emman miestään kohtaan tuntemaa vastenmielisyyttä: “Charles tuntui hänestä raukkamaiselta, heikolta, mitättömältä, sanalla sanoen joka suhteessa surkealta mieheltä.” Emma syyttää puolisoaan kunnianhimon puutteesta, koska kokee tämän heittävän kaikki suuremman menestyksen mahdollisuudet kurjan talonpoikaistöllin lokaämpäriin likaisten haavataitosten keralla. Rouva Bovaryn mielestä lukuisat hänen itsensä kaltaiselle älykölle kangastelevat mahdollisuudet jäävät tavoittamattomiksi sen kirotun oikun vuoksi, että hän sattui syntymään kotilieden ääreen kahlittuun heikompaan sukupuoleen. Emma heijastaa raivokkaan kunnianhimoisuutensa mieheensä ja pettyy, kun hänen toivomaansa vastakaikua ei kuulukaan. Voimakkaiden tunteidensa tyrskyissä heittelehtivä Emma aiheuttaa ympäristöönsä tuhoa, mutta keskittyy liian tiiviisti sisäiseen maailmaansa pannakseen käytöksensä seurauksia merkille. Tapahtumien vyyhdin syventyessä lukija joutuu lähes epätoivon valtaan seuratessaan toinen toisiaan hyväksikäyttäviä ja pettäviä hahmoja, kun ainoa vilpitön henkilö on Charles-raukka, joka tuntuu muodostuvan Emman vastakohdaksi monessa suhteessa.
Realismin tyylisuunnalle uskollinen Flaubert käsittelee teoksessaan yksityiskohtaisen todenmukaisesti tavallisia ihmisiä ja heidän elämäänsä – vaikka Emma ei missään nimessä tavallisuuttaan tunnustakaan. Teos kuvaa juonittelevia kauppiaita, opportunistista apteekkaria, hidasjärkisiä talonpoikia ja nautintojen tyhjiksi kovertamia tyhjäntoimittajia. Nämä hahmot vaikuttavat olevan liian keskittyneitä omiin pyrkimyksiinsä huomioidakseen toisiaan. Luostarikoulun ja sen muurien suojissa elävän tyttöparven jätettyään Emma menettää kosketuksen kaltaisiinsa ja uskoo paljon salaisuuksia koiralleen – “jopa uuniin ladotuille haloille”. Hän kokee itsensä tavanomaisten ja karkeatapaisten ihmisten joukossa ulkopuoliseksi ja väärinymmärretyksi, mikä ajaa hänet yksinäisenä etsimään ymmärrystä ja aitoja kokemuksia miesten syleilyistä. Rouva Bovary ei voi käsittää, miksi hänen olisi tyydyttävä yllätyksettömään arkeensa ja asemaansa. Emma kykenee tuntemaan yhtä vähän kiitollisuutta omasta elämästään kuin sosiaalisesta mediasta roolimallinsa hakeva nykyihminen, jolle tavallinen arki näyttäytyy kauhtuneelta somen neonväreillä maalattuun ihannekuvaan verrattuna.
Psykologiselle realismille tyypilliseen tapaan teoksen lukija syventyy jopa kiusallisen tarkasti Emman ajatusmaailmaa hallitseviin ja siten hänen toimintaansa riepotteleviin kuvitelmiin. Emma on vuoroin sairaalloisen toimintakyvytön, kiihkeän juonikas, lapsellisen itsekeskeinen ja maanisen uskonnollinen. Hänet voi nähdä myös naturalismin ilmentymänä, koska kaikista pyristelystään huolimatta hän ei kykene vaikuttamaan yhteiskunnalliseen asemaansa. Rouva Bovary kokee kuuluvansa ylempään säätyyn ja kärsii kotinsa tavanomaisuudesta, mutta syöksee holtittomalla rahankulutuksellaan perheen perikatoon. Velvollisuuksiaan jo pitkään pakoilleelta Emmalta ei vastuun painavan silmukan kiristyttyä löydy sen kantamiseen vaadittua rohkeutta, ja hän päätyy tekemään velkojiensa ahdistamana itsemurhan. Tarinan kolkko koomisuus syntyy Emman unelmien ja arjen suuresta kontrastista, vaikka pohjimmiltaan tämä elämä on kuin korulauseista riisuttu toisinto hänen lukemiensa rakkausromaanien juonikaaresta.
Rouva Bovary on tapauskertomus, joka käsittelee tuulesta temmattujen kuvitelmien loputtomaan hellimiseen kätkeytyviä vaaroja ja tosiasioiden myöntämisen katkeruutta. Unelmien, elämän realiteettien ja silkan sattuman armoilla tasapainoileminen on yksi sukupolvien ketjua pysyvällä ajankohtaisuudellaan yhdistävistä teemoista. Nykyisessä yksilön mahdollisuuksia ja itsensä toteuttamisen merkitystä korostavassa ilmapiirissä on edelleen perusteltua pysähtyä silloin tällöin miettimään Emman kohtaloa ja siihen johtaneiden tekijöiden pyörrettä. Teoksen kuvaamat epärehellisyyteen ja vilppiin perustuvat ihmissuhteet sekä erityisesti niiden kypsyminen aina katkeraan loppuunsa saakka antavat nykylukijallekin erinomaisen tilaisuuden tarkastella totuuden ja rehellisyyden merkitystä omassa elinpiirissään. Myös se, että Emman tempoileva ja vaikeasti ennakoitava käytös tuntuu monin paikoin perin samaistuttavalta, antaa lukijalle itsetutkiskelun aihetta.
Päähenkilönsä avulla Flaubert esittelee ihmisen kokemia haluja, tunteita ja viettejä koko spektrin laajuudelta, ja erityisesti naisen seksuaalisuuden ja aviorikoksen käsitteleminen romaanissa oli aikanaan rohkea valinta. Teos poiki Flaubertille syytteen moraalisen pahennuksen aiheuttamisesta, koska romaanin kertoja ei tuomitse Emman toimintaa tai punnitse tapahtumia moraalisesti. Kertojan suhtautuminen rouva Bovaryyn ja yhä vuolaammaksi paisuvaan tapahtumien virtaan jääkin lukijalle mysteeriksi, kun välillä Emmaan suhtaudutaan ymmärtäen, toisinaan ulkopuolisen kylmin silmin arvioiden. Lukijan on muodostettava oma tuomionsa itseään etsiessään hukkaan joutuneen Emman absurdiudessaan samaistuttavasta kertomuksesta. Tehtävä on vaikea, koska Emman poukkoileva ja epätoivoinen toiminta tekevät hänestä samaan aikaan tarinan uhrin ja konnan, mikä maalaa kertomuksen yksityiskohtaiset kuvat oikeasta elämästä niin tutuilla harmaan sävyillä.
Nykyihmisten mielenterveyttä eivät kenties uhkaa kioskikirjallisuuden pinnalliset kolmiodraamat, mutta sosiaalisen median ja kaikkialla läsnä olevan mainonnan välittämien mielikuvien vaikutus voi tehdä kenestä tahansa Emma Bovaryn. Huoleton lapsuus on uhattuna, kun käteen ilmestyy huolehtivaisten vanhempien hankkima uudenkarhea puhelin – maailmojenvälinen portti sosiaaliseen mediaan ja internetin syvyyksiin. Pihakavereiden kanssa suunnitellut leikit jäävät taka-alalle, kun yhtäkkiä onkin muututtava teiniksi. Ulkonäkö, tyyli, mielipiteet ja ajatusmallit kopioidaan ihailluilta somevaikuttajilta, jolloin tavoiteltu yksilöllisyys kääntyy vastakohdakseen.
Oman arjen monimutkaisuuden vertaaminen somekasvojen tarkasti suunniteltuihin ja lavastettuihin päivityksiin on itseään etsivien nuorten ohella kenelle tahansa petollisen helppoa. Lyhyiden videopätkien ja rikkonaisen sisällön somessa pinnalle nousevat ihmiset, jotka osaavat tiivistää mielipiteensä valmiiksi pureskeltuihin ja siten helposti omaksuttaviin väitteisiin. Nämä muutamiin sanoihin kärjistetyt väitteet rienaavat todellisuutta, joka ei monimuotoisuudessaan ole koskaan litistettävissä kaksiulotteiseen tasoon. Keskittymiskykynsä nopeatempoiseen informaatiovirtaan kadottaneelle nykyihmiselle kaikkea leimaa kiireen tuntu, kun työprojektien palautuspäivämäärät vaanivat liian pian kalenterissa ja kaverisuhteet hoituvat puhelimella kätevän aikataulutehokkaasti. Kaikki jää kuitenkin keskeneräiseksi, koska pinnalliset tiedonmuruset ilman syvempää ymmärrystä eivät auta meitä todellisuuden hahmottamisessa, ja epärealistiset ihanteet vieraannuttavat meitä Emman kuvitelmien tavoin yksinkertaisuudesta ja olemisen luontevasta pakottomuudesta.
“Mistä tuli tuo elämän riittämättömyys, tuo kaiken nopea lahoaminen”, pohtii Emma viimein pettyneenä. Teoksen melankolinen pohjavire syntyy Emman kohtalon vääjäämättömyydestä: pyrkiessään matkimaan joka käänteessä romaaniensa sankarittaria hän ei pysähdy kyseenalaistamaan todellisuuden ja kuvitelmiensa välistä epäsuhtaa, vaan jatkaa näiden tuhoon tuomittua tavoittelua. Nykyihmisen elämänrytmin yhä vain kiihtyessä ajattelu yksipuolistuu ja jopa ihmisyyden perustan muodostavat ihmissuhteet uhkaavat menettää itseisarvoista, lapsenomaista vilpittömyyttään ja lempeää päämäärättömyyttään. Teos pakottaakin pohtimaan, voisiko tämän kohtalon välttää, jos tunnistaisi vieraiksi ulkopuolelta omaksutut ihanteet ja herkeäisi tavoittelemasta saavuttamattomiksi jääviä kangastuksia.
Vitsanen 