– Tekstejä luovan kirjoittamisen kurssilta
Kun ajatukset liitävät linnuntietä kevyin siivin, jää kömpelöillä jaloillaan koikkelehtiva ihminen jälkeen. Korkealla pään yläpuolella kaartelevat ajatukset ovat kaikeksi onneksi lahjoittaneet Innovaation: ratkaisun ja apuvälineen – polkupyörän. Polkupyörän ansiosta matka taittuu kevyesti, alati lopussa olevaa aikaa säästyy ja siirtyy hyötykäyttöön ja pyöräilijä kirii ajoviiman virkistämien ajatustensa kannoille leikiten.
Toisaalta on todettava, että polkypyöränsä selkään nousseet vapaat sielut kohtaavat tavan takaa ihmisen katalimpia ominaisuuksia: kateutta, mustasukkaisuutta ja jopa suoranaista vihaa. Jo isäni, maantiepyöräilijä henkeen ja vereen, totesi, että öljyltä haisevissa autoissaan kyyhöttävät autoilijat kantavat kaunaa ketterinä ja vapaina liikenteessä sukkuloivia pyöräilijöitä kohtaan. Jotkut ovat kyllä esittäneet, että maantiepyöräilijä on jopa autoilijan luonnollinen perivihollinen ja vihamies.
Käsitys tästä tutusta vastakkainasettelusta syvenee, jos tarkastelee yksityisautollaan asfalttiverkkoa sinne tänne seilaavan autoilijan motiiveja: kenties kunto on pyöräilyyn liian kehno tai asukokonaisuus kampauksineen liian kallis. Ihan näin yksioikoisesti ei kuitenkaan voi ajatella, sillä vain harva Tosipyöräilijäkään pystyy täysin välttämään saastuttavalla peltikopperolla matkustamisen. Joskus törmää väitteeseen, että polkupyörää polkevat ovat joko tekopyhiä viherpiipertäjiä tai neuroottisia välineurheilijoita, mutta todellisuudessa perinteinen polkupyörä tai jokin sen monista sovelluksista on kenen tahansa tarpeisiin kerrassaan loistavasti sopiva laite.
Vaikkemme tietäisikään, että polkupyörät ovat liikenteessä viilettävistä kulkuvälineistä sekä luonnoltaan että arvoltaan jaloimpia, ovat niiden lukuisat edut eittämättömiä. Jos on niin, että polkupyöräilyä jossakin pidetäänkin vaarallisena tai epäilyttävänä harrasteena on todennäköisin syypää pelko kontrollin menettämisestä liikkumisen – ja ajatusten – vapauden kasvaessa.
Kirjoituksessaan, jota myös suurellisesti Hallitusohjelmaksi kutsutaan, liikenneministeri työryhmineen väittää, että polkupyöräilyä edistetään aktiivisesti ja kansalaisia kannustetaan pyöränsatulaan reippailemaan. Kirjassa mokomassa on kuitenkin aihetta rakentavaan ja rauhallisesti esitettyyn kritiikkiin. Kyse ei ole ainoastaan jonninjoutavasta, viralliselta kalskahtavasta sanahelinästä, sillä pyöräilyn aito edistäminen vaatisi yhteiskuntaa piinaavan vastakkainasettelun ja kyräilyn johdonmukaista purkamista sekä turmiollisten ennakkoluulojen voitokasta kumoamista.
Pohjimmiltaan on kyse siitä, että polkupyöräilijää pidetään poikkeuksena, ei sääntönä. Jos vertaamme surullista tilannettamme esimerkiksi itseään polkupyöräystävällisyydellä onnistuneesti brändänneseen Tanskaan, voivat tällä menolla tavoittamattomiksi jäävät mahdollisuudet konkretisoitua jopa kapeakatseisille vastahankaisille. Yllättävää kuitenkin on, että parjatut polkupyöräilijät eivät itsenäisesti ole suuresta viisaudestaan huolimatta kyenneet edistämään asiansa menestystä tahi valamaan intoa epäuskoisen kurjassa unessa riutuviin valaistumattomiin.
Virva Mutikainen
Vitsanen 