Osana Suomen YK-nuorten järjestämää Nuorten rauhanviikkoa (16.9.–22.9.2024) The Ulkopolitist -verkkomedia järjesti nuorisojärjestön kanssa 14–19-vuotiaille suunnatun kirjoituskilpailun, jonka teemana oli Nuoret, konfliktit & rauha. Oheinen teksti sai kilpailussa kunniamaininnan.
Ilmastonmuutoksen runtelemassa maailmassa Suomi ei voi väistellä vastuutaan
Ihmisen tietämättömyys ja välinpitämättömyys tekojensa seurauksista on rikkonut planetaarisen tasapainon. Luontokato, maailmanlaajuiset ympäristökriisit ja ilmastonmuutos uhkaavat myös muusta luonnosta eristäytymiseen pyrkinyttä ihmiskuntaa: Meriveden lämmetessä ja jäätiköiden sulaessa merenpinta nousee, mikä uhkaa esihistoriallisista ajoista lähtien rannikkoalueille keskittynyttä asutusta. Koteja ja infrastruktuuria tuhoavat maanosaan katsomatta tulvien ohella hirmumyrskyt ja pitkittyneiden kuivuusjaksojen ruokkimat laajat maastopalot. Yleistyvät sään ääri-ilmiöt sekä kiihtyvä sukupuuttoaalto verottavat ruoantuotantoa ja vaikeuttavat viljelyä etenkin hauraimmilla alueilla nälänhätää lisäten. Kuivuuden ja keinokasteluntarpeen kasvaessa pula makeasta vedestä pahenee. Keskilämpötilan nousun seurauksena esimerkiksi merivirroissa tapahtuu paikallisiin ilmasto-olosuhteisiin radikaalisti vaikuttavia muutoksia. Ilmastonmuutoksen aiheuttamista katastrofeista huolimatta ympäristön puolesta käytetyt puheenvuorot leimataan herkästi tunteelliseksi haihatteluksi, jolla ei ole mitään tekemistä kritiikin kohteeksi joutuneen vallitsevan maailmanjärjestyksen realiteettien kanssa.
Kilpailu hupenevista luonnonvaroista ajaa valtiot konflikteihin ja johtaa pahimmillaan pitkittyviin sotiin, joissa kukaan ei voi voittaa. Välejä tulehduttavat muun muassa Mekongin ja Niilin kaltaiset merkittävät joet, joiden virtaamaa yläjuoksulla sijaitsevat maat voivat patojensa sähköntuotannon ja maataloutensa kasteluveden turvaamiseksi – tai alajuoksun maiden kiristämiseksi – säädellä. Valtioiden välisen vastakkainasettelun rinnalla esimerkiksi suuret ylikansalliset yritykset tai äärijärjestöt pyrkivät häikäilemättömästi saamaan haltuunsa luonnonvaroja omien intressiensä ajamiseksi. Toimeentulon käytyä mahdottomaksi luonnonolojen äärevyyden tai konfliktien aiheuttaman epävakauden vuoksi ihmisten on pakko jättää kotinsa. Siirtolaisvirrat näkyvät ilmastopakolaisuutena myös globaalisti.
1900-luvun loppupuolella elintaso nousi erityisesti kehittyneissä maissa, mikä johti uusien kulutusyhteiskuntien syntymiseen. Keskiluokkaiset suomalaiset hyödynsivät innolla heille avautuneita mahdollisuuksia ympäristön kannalta kestämättömiä elintapoja omaksuen. Vahingollinen trendi ei ole hiipunut, ja nykyään muun muassa kerskakulutus, veden ja ruoan kaltaisten resurssien tuhlaileva käyttö sekä huoleton matkustaminen nähdään saavutettuina etuina, joiden rajoittaminen on loukkaus yksilöä vastaan. Yhteiskunnan on uskallettava puuttua kehityskulkuun ja suunnattava yritysten ja kansalaistensa kulutus- ja muuta käyttäytymistä esimerkiksi sanktioin ja verotuksellisin keinoin. Vetovastuun sälyttäminen yksin suurten toimijoiden harteille ei kuitenkaan vielä riitä. Merkityksellisten muutosten aikaansaamiseksi yksilöiden on havahduttava tiedostamaan oma asemansa sekä ympäristökriisin pahentajana että ratkaisun osana. Välttämätön ensiaskel on tosiasioiden tunnustaminen. Voidakseen vielä pysäyttää ilmaston lämpenemisen ja hillitä luontokatoa ihmisen on kyettävä kantamaan vastuunsa, sillä monimutkaisten kriisien selvittäminen vaatii tavoitteellista yhteistyötä. Samaa kykyä, joka on alun perin nostanut ihmislajin ylivertaiseen asemaansa biosfäärin huipulle, tarvitaan nyt etenevän tuhon pysäyttämiseksi.
Maailman väkiluku jatkaa vielä kasvamistaan. Tuotantoa ei tuottavuuden noususta huolimatta ole mahdollista kasvattaa samassa suhteessa, koska maapallon kantokyky on jo saavutettu ja jopa ylitetty. Suomen valtio on säätänyt ilmastolakiinsa hiilineutraaliustavoitteen vuodelle 2035, eli kyseessä on kaikista julkistetuista ilmastotavoitteista kunnianhimoisin. Tällä hetkellä päättäjien huomio on tosin kiinnittynyt talouden tunnuslukuihin ja toissijaisina pidettyjä kestävyyssuunnitelmia lykätään epämääräiseen tulevaisuuteen. Erityisesti 2010-luvun voimakas maaperän ja metsien hiilinielujen kutistuminen vie pohjan Suomen ulkokultaisilta hiilineutraaliuspyrkimyksiltä. Vuoden 2022 hyökkäyksen jälkeen asetetut Venäjän-pakotteet ovat heikentäneet tilannetta entisestään, kun kaukolämmöntuotannon tarpeisiin itärajan takaa tuotu puuraaka-ainevirta on katkennut. Hiilineutraaliutta tavoittelee myös Euroopan unioni, joka on asettanut vedenjakajaksi vuoden 2050. Jo hiilidioksidipäästöjen arvioimisessa käytetyt laskukaavat antavat erilaisia, muokattavissa olevia tuloksia, joten unionin urakka riitaisten jäsenmaiden ohjaamisessa on suuri. Keskeisin EU:n viitoittamista konkreettisista keinoista on päästökauppa, jonka periaatteena on valjastaa opportunismi käyttövoimaksi ilmastonmuutoksen torjuntaan.
“Vihreästä siirtymästä” on kaavailtu ikääntyvän Suomen kansantalouden pelastusrengasta. Saatavuudeltaan turvattu uusiutuva energia ja korkeasti koulutettu työvoima houkuttelevat alueelle tuotantoa, ja tiede- ja yritysmaailman synnyttämistä innovaatioista povataan suuria tuloja poikivia vientihyödykkeitä. Esimerkiksi uudet, suomalaisesta puusta valmistetut korkean jalostusasteen raaka-aineet ja arvotuotteet kasvattavat myös metsän arvoa sekä edistävät samalla kestävää metsätaloutta. Euroopan päästökauppamarkkinoilla puukuution sitoman hiilen arvo on kuitupuukuution hintaa korkeampi, mikä kuvastaa uudenlaisen ajattelun tarvetta. Elinkeinoelämän viesti on kuitenkin se, että investoinnit ja niiden tuloksena toimintatapojen muutos ovat mahdollisia vain silloin, kun ympäristö- ja hiilineutraaliustavoitteisiin sitoudutaan pitkäjänteisesti eikä sovitusta tingitä vaalikausien tai julkisen keskustelun mielenkiinnonkohteiden vaihtuessa. Viimeaikainen ilmastopolitiikan vesittäminen talouskasvun nimessä on oiva esimerkki lyhytnäköisen tempoilevasta politiikasta, ja sen vahingollisuus onkin herättänyt laajalti kritiikkiä yritysten johdossa.
Vauraana korkean koulutustason maana Suomi on ollut eri tavoin mukana edistämässä kestävämpiä ratkaisuja kansainvälisellä tasolla. Esimerkiksi suomalainen energiateknologinen osaaminen on jo vienyt eteenpäin uusiutuvien energianlähteiden hyödyntämistä, ja tutkimusta vetytalouden ongelmakohtien kiertämiseksi tehdään. Lisäksi Suomi on kahdenvälisen sekä monenkeskisen kehitysyhteistyön kautta voinut tukea myönteistä kehitystä haavoittuvassa asemassa olevissa maissa. Laaja-alainen yhteistyö mahdollistaa erilaiset projektit sadevedenkeräyssäiliöiden sekä turvallisempien ja energiatehokkaampien uunien rakentamisesta aina koulutuksen, kestävän maatalouden ja seksuaalivalistuksen edistämiseen. Pitkäjänteisellä työllä voidaan parantaa ihmisten elinoloja ja auttaa hiljattain teollistuneita valtioita välttämään ainakin osa länsimaiden tekemistä, nykytilanteeseen johtaneista virheistä.
Vakaa rauha ja kansalaisten kriittisenkin äänen kuuluminen ovat avaimia ympäristökriisin ratkaisujen löytämiseen. Kansalaisyhteiskunta on demokraattisen järjestelmän utopia, sillä kokonaisuuden legitimiteetti voidaan taata ainoastaan yhteiskunnassa, jonka toimintaan kansalaiset osallistuvat aktiivisesti. Suomessa kansalaisyhteiskunnan perinteet ovat poikkeuksellisen vahvat, mistä on kiittäminen 1800-luvun autonomian aikaa ja suomalaisten oman päätäntävallan vähittäistä kasvua vuosisadan loppupuolella. Vapaaehtoiset, osallisuutensa merkitykselliseksi kokevat yhteisön jäsenet sitoutuvat luonnostaan ponnistelemaan yhteisten tavoitteiden eteen. Samalla he ottavat kantaakseen vastuuta yhteisön tulevaisuudesta ja yhdessä sovitun toteuttamisesta. Toisaalta välinpitämättömät ja sitoutumishaluttomat kansalaiset murentavat edustuksellisen demokratian perustuksia toimivan monipuoluejärjestelmän tuomasta resilienssistä huolimatta Suomessakin.
Elinvoimainen kansalaisaktiivisuuden kulttuuri on tärkeä yhteiskunnan sopeutumiskykyä parantava tekijä: perusoikeuksiensa toteutuessa kansalaiset pääsevät nostamaan esiin epäkohtia ja vaikuttamaan päätöksentekoon monin tavoin myös vaalikauden aikana. Vapaaehtoistoimintaan perustuva kolmas sektori tarjoaa tapoja kanavoida yksilöiden tiedot ja taidot toiminnaksi. Aktiivisten kansalaisten rooli on ympäristökriisien ratkaisussa olennainen, koska juuri yksilöt pakottavat vaatimuksillaan päättäjät täyttämään velvollisuutensa sekä rohkaisevat vielä epäröiviä vertaisiaan. Suomen on astuttava selkeämmin esiin ja otettava vastuunsa kantaakseen. Toteuttamalla kansalaisyhteiskunnan ideaa Suomi voi vahvistaa globaalia yhdenvertaisuutta ja luoda toivonkipinöitä.
Vitsanen 