Hyvä juhlaväki, rakkaat opettajat ja hyvät ystävät,
yli 150 opintopisteen, vähintään viiden kirjoitetun aineen sekä lukuisten yhdessä koettujen hetkien jälkeen on aaika helppo hymyillä. Olemme saavuttaneet jotakin merkityksellistä – ja samalla liittyneet osaksi suurta sivistyksen jatkumoa, jonka juuret ulottuvat kauas historiaan. Tapiolan lukiossa nämä juuret yltävät lukuvuoteen 1958–1959. Tänään sen 67. vuoden viimeisenä päivänä saamme yhdessä seistä ylpeinä valkolakit päässä tämän pitkän ja arvokkaan jatkumon edustajina.
Ei ole kauan siitä, kun saavuimme ensimmäistä kertaa tänne Tapiolan lukioon. Heti lukion alkaessa moni asia muuttui. Pv ei enää ollut mopo – vaan ainemäärän, lämpötilan sekä moolisen kaasuvakion tulo. Avokadosta oli tullut Avogadro – hassun näköinen setä, joka määritti, kuinka suuri mittayksikkö on mooli. Suurin ero aikaisempaan oli kuitenkin työn määrässä. Kemianopettaja Kristiina Hyytiäisen sanoin: “Yläasteella saitte itse päättää, mitä teitte vapaa-aikananne. Nyt lukiossa me opettajat päätämme siitä.” Ja niinhän siinä todella nopeasti kävikin. Deadlinet seurasivat toisiaan, ja koeviikot puskivat kovasti päälle. Vaikka lukioaikana tehtäviä ja töitä riitti valtavasti, oli niihin aina helppo tarttua yhdessä ystävien kanssa.
Yhdessä tekeminen ja haasteista yhdessä selviäminen onkin asia, joka varmasti monille on jäänyt lukioajoista mieleen valmistumisvuodesta tai lukiosta riippumatta. Tämä teema näkyy myös Harri Sirolan romaanissa Abiturientti, jossa kuvataan abivuotta noin viisikymmentä vuotta sitten. Yhtymäkohdat löytyvät 70-luvun ja meidän abivuotemme väliltä nopeasti kirjaa lukiessa. Kovat paineet, railakas juhliminen sekä yleinen epävarmuus omasta itsestä ovat kestäneet aikaa ja olleet osa myös meidän abivuottamme. Yllättävää onkin, kuinka vähän nämä kokemukset ovat muuttuneet vuosien saatossa. Abivuosi on edelleen monessa mielessä tasapainottelua hauskanpidon ja työnteon välillä. Stressi ja paineet tulevasta puskevat opiskelemaan mutta samalla silmissä siintää jo vapaus – sekä ajatus huolettomasta lomasta.
Hyvä juhlaväki,
tämä sali on muotoutunut moniin käyttötarkoituksiin lukioaikanamme. Täällä tanssimme vanhat, tuskailimme yo-kokeiden kanssa, ja nyt olemme vihdoin saaneet päähämme ylioppilaslakit. Ei kuitenkaan pidä unohtaa synkän marraskuun liikuntatunteja, arkista ja tuskaisen tavalliselta tuntuvaa perusahertamista hienojen hetkien taustalla. Tämä suuri työmäärä unohtuu usein arvosanojen ja saavutusten taakse. Laudatur sokaisee todistuksessa loistollaan, mutta kätkee alleen paljon työtä ja lukuisia epäonnistumisia.
Lukiomme oli turvallinen paikka epäonnistua ja ennen kaikkea oppia näiden vastoinkäymisten kautta. Suurimpana mahdollistajana tällaiselle ilmapiirille toimitte te arvon opettajat. Te loitte jokapäiväisellä työllänne meille erinomaiset puitteet päästä lähemmäksi tavoitteitamme. Omalla asiantuntemuksellanne ja työpanoksellanne teitte tunneista mielenkintoisia ja opettavaisia. Teitä oli aina helppo lähestyä, jos tarvitsi apua tai halusi esittää lisäkysymyksiä.
Te autoitte meitä lukioaikanamme valtavasti ja teitte meistä päivittäin viisaampia. Me taas pyrimme auttamaan teitä pienissä arkisissa asioissa, oli kyse sitten liitutaulun pyyhkimisestä tai opettajan auton hakemisesta autokorjaamolta.
Jos viimeiset vuodet ovat ihan kaikille meille jotakin opettaneet, niin ainakin sen, että tulevaisuus voi muuttua nopeasti eikä kukaan voi olla varma siitä, miltä seuraava vuosi näyttää. Omat unelmat ja tulevaisuuden suunnitelmat voivat muuttua tai tuhoutua pienessä hetkessä. Tätä kuvaa hyvin André Giden lausahdus: “Tulevaisuus, kuinka sinua rakastinkaan. Sinä petturi.”
Yhdestä asiasta voimme kuitenkin olla varmoja: viimeiset kolme vuotta ovat antaneet meille erinomaiset valmiudet kohdata sen, mitä eteen tulee. Vaikkei älliä löytyisi todistuksesta, sitä löytyy meiltä kaikilta runsaasti korvien välistä – ja se riittää elämässä pitkälle.
Vielä hetki sitten me tuoreet musaylioppilaat istuimme toisella puolella salia orkesterin paikalla. Matka salin toiselle puolelle nykyhetkeen kävi äkkiä. Aika juoksi yhtä nopeasti kuin musiikinopettajamme Olli nuorempana. Musalla vietettyihin vuosiin mahtui monia mahtavia konsertteja ja esityksiä, joista varmasti kirkkaimpana meille musaylioppilaille jäi mieleen abivuoden huipennus: abimusikaali. Luokan yhteisvoimin tehty projekti paransi entisestään jo luokkamme valmiiksi vahvaa yhteishenkeä ja teki osaltaan abivuodestamme ikimuistoisen.
Musiikkilinja on kuitenkin paljon muutakin kuin vain konsertteja. Se ei myöskään ole historiantunneilta tuttuja mystisiä taiteilijakokoontumisia Hotelli Kämpin ravintolassa. Sen sijaan musalinja on suuri kaveriporukka. Kolmeen vuoteen mahtui mölkkyturnauksia, luokan lautapeli-iltoja sekä muuta mukavaa yhdessäoloa niin kouluaikana kuin vapaa-ajallakin.
Kun saavuimme musalinjalle, meidät otettiin välittömästi osaksi suurta musakaveriporukkaa. Pelottavan vanhoilta vaikuttaneet abiturientit muuttuivat nopeasti ystäviksi, ja nämä ystävyyssuhteet ovat jatkuneet vielä lukion jälkeenkin. Tämä oli asia, jonka me musa-abeina halusimme siirtää myös eteenpäin teille, pienet musaykköset. Otimme teidät heti osaksi musalinjaa ja annoimme kaikkemme, jotta kynnys avun ja neuvojen kysymiseen pysyisi mahdollisimman matalana. Tämä on asia, jonka toivomme abiturienttein keskuudessa jatkuvan myös tulevaisuudessa. Me lähdemme – ystävyys säilyy.
Nyt on kuitenkin – laulun sanoin – aika hiljaa kiittää ja kättä puristaa. Kiitos opettajat sekä koulun muu henkilökunta. Kiitos vanhemmmat tuesta ja avusta, jota olette koko elämämme ajan meille antaneet.
Onnea vielä kaikki vastavalmistuneet. Jos jotkut niin me olemme tämän lakin ansainneet. Kannetaan sitä siis tänään kunnialla ja vielä valkolakin lyyraakin kirkkaampi hymy huulilla. Nyt, matematiikan opettajamme sanoin: “Ellei muuta – niin hyyyvä!”
Totti Mäenpää
Vitsanen 