Äidinkielen opettaja Hanna Kokkonen vinkkaa toisen kirjan Opettajien lukuvinkki -palstalla. Hannan valinta on Joël Dickerin Baltimoren sukuhaaran tragedia (2015, suom. 2016 Tammi).
Sveitsiläiskirjailija Joël Dickerin esikoisteos Totuus Harry Quebertin tapauksesta (suom. 2014) oli pari vuotta sitten kesälomani kohokohtia: luin sen laiturilla loikoillen ja mielikuvituksellisista juonenkäänteistä nauttien. Dicker ei petä lukijansa odotuksia tälläkään kertaa: Baltimoren sukuhaaran tragedia oli joululomani ilo. Teos on 554-sivuinen sukellus amerikkalaisen unelman kliseisiin. Teoksesta Totuus Harry Quebertin tapauksesta tuttu kertoja-kirjailija Marcus Goldman tarttuu nyt isänsä suvun tarinaan, joka on eräänlainen moraliteetti menestystä havittelevista nousukkaista ja heidän vääjäämättömästä tuhoutumisestaan. Ei olekaan ihme, että F. Scott Fitzgeraldin teos Kultahattu käväisee useasti lukijan mielessä tämän seuratessa Baltimoren Goldmanien tietä kohti
Muita kovan sarjan intertekstejä on lukuisia: John Irwingin liioittelevat kuvaukset amerikkalaisesta yliopistomaailmasta, Twin Peaksin synkkäsävyinen luotaus herttaisen pinnan alla väreileviin syvänteisiin ja Edward Albeen pysäyttävä näytelmä Kuka pelkää Virginia Woolfia? tanssivat kaikki yhdessä riemukkaan taidokasta letkajenkkaansa Dickerin teoksessa. Jokainen henkilö tuntuu vaalivan omaa salaisuuttaan tai elämänvalhettaan, mikä puoltaa teoksen asettamista klassikoiden kovaan sarjaan. Ikiaikainen teema veljesten välisestä kamppailusta ja paremmuudesta sekä isän hyväksynnän tavoittelusta kantaa tätäkin tragediaa.
Se, että Dickerin teos ei kuitenkaan – ainakaan vielä – ole klassikko, on helposti perusteltavissa: henkilöihin on vaikea samastua. He ovat pelkkää piinallista ja pinnalta kiiltävää karikatyyrigalleriaa: karismaattisia, sivistyneitä, leikkisiä, lempeitä, kauniita ja ”ah niin varakkaita” ja ”voi niin köyhiä”. Tämän asetelmallisuuden takana lienee se, että sveitsiläinen Dicker poimii amerikkalaisen unelman kliseet ja tarjoilee ne lukijalleen eurooppalaisen ironian höystäminä.
Kaiken kaikkiaan teoksen oleellisin kysymys on ”Voiko menneisyyden virheet korjata?”. Tähän kysymykseen teoksen kertoja Marcus vastaa tarinan loppumetreillä: ”Miksi kirjoitan? Koska kirjat ovat voimakkaampia kuin elämä. Ne ovat paras mahdollinen kosto elämälle.” Totta tosiaan: tässä teoksessa mikään ei ole sitä, miltä näyttää. Kiehtovin luku onkin Tragedian kirja, jossa elämälle kostetaan oikein olan takaa: totuudet avataan ja todelliset ihmiskohtalot näytetään kaikessa rumuudessaan. On kuin joku selittäisi, kuinka taikatemppu tehtiin – lukija nolostuu omasta sokeudestaan: kas, kun en tätäkään aavistanut, vaikka olisihan toki pitänyt tajuta.
Viihdyttävä kerronta on vaivatonta luettavaa: teksti vie mukanaan! Hauskan ja helpon lukukokemuksen lisäksi lukija pääsee osalliseksi tragediaan, joka ei kuitenkaan satuta liikaa.
Hanna Kokkonen
Vitsanen 