Nainen tuijottaa tiukasti eteensä. Sydän hakkaa niin lujaa, että oksettaa eikä ilma tunnu mahtuvan keuhkoihin. Hän puristaa rattia lujempaa rystyset valkoisina, mutta kädet tärisevät siitä huolimatta. Edessä näkyy vain mustaa eikä vastaan tule ketään. Kukaan ei saa tietää, hän yrittää hokea itselleen. Kukaan ei saa tietää, jos ajan pois ja katoan.
Motelli. Melkein kaksi tuntia ajamista. Ehkä se on tarpeeksi paljon. Eivät he löydä naista. Hän pysäyttää ja nousee autosta. Jalat eivät kanna. Hän ottaa tukea auton konepellistä ja lähtee hitaasti laahustamaan kohti ränsistynyttä rakennusta. Yksi huone, kiitos. Yhdeksi yöksi. Huone numero seitsemän, avainkortti ei aina toimi. Suihkut löytyvät käytävän varrelta. Kolmekymmentä euroa per yö. Minulla on vain kaksikymmentä.
No tämän kerran sitten. Avainkortti ei toimi. Viidennellä yrityksellä ovi aukeaa. Huoneessa haisee tupakka. Lakanat näyttävät likaisilta, mutta ei nainen pystyisi kuitenkaan nukkumaan. Hän ei sytytä valoja vaan istuu hitaasti tuolille ja tuntee kuinka kurkkua alkaa kuristaa. Itkettää, mutta nyt ei saa itkeä.
Hän riisuu takin ja laskostaa sen siististi tuolin selkänojalle. Valkoisessa t-paidassa on verinen jälki. Nainen ei tiedä kenen verta se on. Kipu jyskyttää koko kehossa, joten hän ei edes tiedä, mistä etsisi haavaa. Hän sytyttää valot ja menee kylpyhuoneeseen. Hän riisuu paidan ja laittaa sen hanan alle hinkaten verta sormellaan. Tahra ei häviä, vaikka vesi muuttuu punertavaksi. Hän sulkee hanan ja jättää liotetun paidan lavuaariin. Ehkä uni tulisi sittenkin.
Nainen herää käytävältä kuuluvaan huutoon. Paniikki huokuu hänen ylitsensä kuin hyökyaalto. Hän ei uskalla liikkua. Ei edes hengittää. He löysivät hänet sittenkin. Raskaat askeleet lähestyvät huoneiston ovea ja sitten ohittavat sen. Tulee aivan hiljaista. Ehkä se oli vain joku muu. Se oli joku muu, hän vakuuttaa itselleen. Hän hengittää ulos, mutta ei pysty liikkumaan.
Pöydällä olevan kellon digitaaliset numerot vilkkuvat aamu neljää. Huoneessa on kuuma. Liian kuuma. Kosteus on kietonut lakanat naisen ympärille, mutta hän ei uskalla laittaa ilmastointia päälle. Hän nousee sängystä hiljaa ja jäykkänä, varoen jokaista askelta. Kääntyessään kohti kylpyhuonetta hän jähmettyy paikoilleen. Joku yrittää avata huoneiston ovea. Se ei kuitenkaan aukea. Avainkortti ei toimi.
Nainen juoksee nopein askelin kylpyhuoneeseen ja pukee märän t-paidan ylleen. Kangas tuntuu jääkylmältä ihoa vasten. Kylmyys leviää koko kehoon, vaikka otsa on hiestä märkä. Hän yrittää sulkea takin vetoketjua, mutta kädet alkavat täristä. Ei ole aikaa. Hän hapuilee ikkunan kahvaa, yrittää avata pakotietä. Ikkuna on jumissa. Aika loppuu. Käytävän valo täyttää pimeän huoneen. Nainen tietää. Joku huutaa jotain, mutta hiljaisuus on ainoa, mitä hän kuulee.
Iina
Vitsanen 