Lasken käteni ovenkahvalle. Sydämeni pamppailee. Minua pelottaa, sillä koskaan ei voi tietää, mitä tuon normaalinnäköisen kotioven takaa löytyisi. Vedän syvään henkeä ja avaan oven hitaasti. Oven avattuani näen pienen tytön, joka huokaisee helpotuksesta nähdessään minut. ”Onko hän kotona?” kysyn varovaisesti. Tyttö pudistaa päätään. Silloin myös minä huokaisen helpotuksesta.
Kuulen kolinaa ovelta ja ovi käy. Kangistun pelosta huoneeseeni. En uskalla mennä katsomaan, mitä eteisessä on tällä kertaa vastassa. Sisään tullaan hirveällä metelillä ja huokaisen, en kuitenkaan tällä kertaa helpotuksesta. Nyt kolina siirtyy jo keittiöön. En halua mennä sinne, eikä minun tarvitsekaan. Laitan vain kuulokkeet syvälle korviini ja suljen silmäni. Pian kuitenkin kuulen maailman kamalimman äänen, jonka kuulen nykyään liian usein. Pieni tyttö itkee. Tämä ääni saa minut pomppaamaan sängystäni ylös ja juoksemaan keittiöön niin lujaa, kuin jaloistani pääsen. Kaappaan tytön syliini. Sitten kaikki pimenee.
Kiskon ison ja painavan oven auki. Toisella puolella minua odottaa iso ihmismassa ja iloinen puheensorina. Tästä paikasta on muodostunut viimeisen vuoden aikana minulle tärkeä. Täällä minun ei tarvitse pelätä. On lämmin päivä ja se piristää minua. Välitunnilla istun muiden kanssa ulkona auringossa ja otan hupparini pois. ”Mitä olkapäällesi on tapahtunut?” kysyy joku hämmästyneenä. Katsahdan alas ja muistan järkytyksekseni valtavat mustelmat olkapäässäni ja kaulassani. Vedän hupparin nopeasti takaisin päälleni ja tokaisen vaan kaatuneeni. ”Kaulallesiko?” muut ihmettelevät, mutta onneksi kello soi, eikä minun tarvitse vastata. Miten voin olla näin tyhmä ja unohtaa, ajattelen ja puristan hupparin tiukemmin ympärilleni.
Avaan ison ja painavan oven ja astun sateeseen. Samalla suljen normaalin iloisen maailman taakseni. Kävelen hitaasti. En voi mennä kotiin. Ikävöin aikaa, jolloin kaikki oli vielä toisin ja kyyneleet vierivät silmiini. Minulla on ikävä hänen tuoksuaan, silmiään ja pitkiä vaaleita hiuksiaan. Katson alas omia hiuksiani ja hymyilen kyyneleideni läpi. Olen ylpeä ihanista hiuksistani, jotka muistuttavat minua hänestä jatkuvasti. Koko perheemme oli murtunut tämän menetyksen jälkeen. Tilanteen piti kuitenkin olla väliaikainen, mutta tätä on jatkunut jo vuoden.
Näen jo portaikosta ovemme olevan raollaan. Tämä herättää hälytyskelloni, joten juoksen ovelle ja riuhtaisen sen auki. Kotona on hiljaista. Seisahdan epäilevänä eteiseen. Sitten kuulen pienen nyyhkytyksen olohuoneen nurkasta ja ryntään sinne. Näky on sydäntä särkevä. Näen tytön, joka nostaa päätään nähdessään minut ja ryntää halaamaan minua. Katson tytön mustelmaisia kasvoja ja itkettyneitä silmiä. Minä perin hiukset, hän silmät. Nämä silmät nähdessäni tiedän, mitä minun täytyy tehdä, mitä hän olisi halunnut minun tekevän. En voisi enää katsoa tätä kaikkea sormieni läpi.
Lasken käteni ovenkahvalle. Sydämeni pamppailee. Tällä kertaa minua ei pelota. Minun täytyy tehdä tämä. Näin on oikein. Vedän syvään henkeä ja avaan oven. Sitten kuulen ystävällisen äänen, joka sanoo: ”Miten voin auttaa?”. Purskahdan itkuun.
Meri
Vitsanen 