Tavallinen suomalainen lapsi, tyttö tällä kertaa. Tavallinen suomalainen perhe. Vanhemmat ja kaksi lasta. Äiti sairaanhoitaja ja isä insinööri. Koti pääkaupunkiseudulla. Mökki jonkun pienen järven rannalla ja siellä perinteinen puusauna. Kultainennoutaja… Herää!
Pysähdyin katsomaan tarkemmin yhtä kuvaa, jossa olin suunnilleen kuuden vanha. Istuin siinä totisena siskon vanha täplämekko yllä. Muistan vieläkin, miten kinusin äidiltä yhtä vaaleanvihreää mekkoa, jossa oli ihanat isot taskut. Äiti oli vain todennut, että mullahan oli jo monta kivaa kesämekkoa, jotka olin saanut Alinalta. Sukulaiset sotki jo silloin mut ja Alinan aina toisiimme. Kuulemma meissä oli samaa näköä. Mä väitän edelleen sen johtuneen siitä, että meidät puettiin aina samantyylisiin vaatteisiin.
Seuraavassa kuvassa mulla oli turkoosi toppi. Sekin oli siskon vanha, mutta olin päättänyt tuunata siitä oman näköisen. Olin leikellyt paidan alareunan hapsuiksi. Äiti valitti, etten olisi saanut muokata sitä ilman lupaa. Se toppi oli kuulemma ollut Alinan lemppari. Äiti sanoo aina, että turkoosi pukee Alinaa. Joka tapauksessa mä en siitä hirveesti välittänyt, paidasta siis. Se oli vähän tylsä.
”Oisko nää verkkarit kivat?” Iina kysäisi ja kääntyili peilin edessä. ”Noi on ehk vähä massaa”, totesin mitään miettimättä. Auts, olis pitäny pitää turpa kiinni tällä kertaa. Pukukoppiin tuli niin hiljaista, että mun olis tehnyt mieli lisätä taustalle se heinäsirkan siritystä muistuttava ääni, jota soitetaan leffoissa aina, kun tulee hiiren hiljaista. ”Massaa” on ilmeisesti yks pahimmista loukkauksista, mitä Iina on saanut, tai siltä se vaikutti. Se heitti Adidaksen verkkarit sovitettujen naulaan ja me vaihdettiin kauppaa.
Nykyään on aina oltava jotain ”spessuu”. Ei riitä, että on oma itsensä, vaan pitäis vielä pystyä erottumaan muista. Osa vetää koko touhun ihan överiks ja ryhtyy eläviks barbeiksi tai jokski muuks yhtä järjettömäks. Onhan ne niin sanotut ”massavaatteet” kivan näkösii, mut ei niillä paljoo persoonaa saa näkyviin. Välillä sitä miettii, et minkälaisen kuvan mä ylipäätään haluaisin välittää itestäni muille. Ainakin mä oon yksilö.
Pojistani tuli identtiset kaksoset. Onhan ne söpön näköiset. Ajattelin helpottaa niiden elämää ja loin kummallekin oman tyylin. Harvat sekoittaa niitä enää toisiinsa. Siilas halusi itselleen oranssin sporttisen tyylin. Jaati suostui pukeutumaan rentoihin sinapinkeltaisiin oleskeluasuihin perustuvaan tyyliin. Ihme kyllä, kumpikaan ei halunnut hernekeitonvihreää surffarityyliä, jota myös ehdotin. Ehkä ne vähän vanhempina ymmärtävät enemmän persoonan päälle.
Minua rupesi vähitellen jurppimaan ne mustavalkoiset työasut ja stereotyyppinen työ pankkivirkailijana, joten päätin yhtenä päivänä piristää työtovereiden yksitoikkoista arkea. Ilmaannuin työpaikalle karnevaaliasuun sonnustautuneena. Asiakkaiden lapset olivat selvästi innoissaan, mutta työantajani ei tällä kertaa innostunut ajatuksesta. Sain vihdoin potkut ja aloitin työt päiväkodissa. Jäin kuulemma mieleen työhaastattelussa, kun kerroin potkuistani.
Eläkkeen alettua aikaa riitti kaikenlaisiin pikku projekteihin. Aloin olla niin kyllästynyt vanhan rintamamiestalomme ulkoasuun, että päätin päivittää sitä vähän. Parin tutun avustuksella järjestin pienet pihatalkoot, joissa rukkasimme katolle parissa päivässä niin sanotun lintutornin, tai siksi tämä meidän ukko sitä kutsuu. Ei se mies ihan täysin ole vieläkään ymmärtänyt näitä inspiraatiopuuskiani, mutta onpahan oppinut olemaan puuttumatta. Ainakin minusta on hyvä, että talossa on vähän särmää.
”Hauta-arkustani tulee sitten pinkki.” Kumitin pisteen ja lisäsin paperille: ”ja maalatkaa siihen päälle vaikka yksisarvisia. Älkääkä ostako kukkia tai kynttilöitä, niitä on kaikilla. Tarjoilkaa ruoaksi sushia. Voitte maksaa kulut sitten myöhemmin minun rahoistani.” Hyvä. Eipähän kukaan sekoita.
-Pinja
Vitsanen 