Taas se avasi suunsa. Vaikka kuinka monetta kertaa tänään. ”God morgon allesammans.” Minä en jaksa. En vain jaksa tätä epämääräisyyden tunnetta. Koen olevani yhtä aikaa sekä korkealla pilvien yllä että niin alhaalla maan alla kuin mahdollista, palamassa.
”Vastaapa sinä tähän kysymykseen.” Oletan, että kysymys on osoitettu minulle. Vastaan. ”Siinä oli paljon hyvää, mutta ei ihan noin”, kuuluu vastaus. Juu niin aina. Se iskee aina yhtä paljon, aina yhtä raskaasti. Minä en jaksa.
Käännän katseeni luokan takaseinälle. Silmäni avautuvat. Tunnen minuuteni karkaavan tästä ajasta, tästä paikasta. Löydän itseni taivaasta. Taivaasta, jossa puhutaan riikinruotsia. Ratsastan ilmojen halki Gävlen palavalla olkipukilla. Huudan onnesta.
Saavun uuteen Jerusalemiin, Tukholmaan. Kulkiessani Gamla Stanin katuja pitkin tunnen itseni ajanlaskumme alkuaikojen israelilaiseksi. Tunnen kulkevani kaikkein pyhimmän läpi. Minulle se onkin juuri sitä, kaikkein pyhintä maalimassa.
Yhtäkkiä tunnen maailman pirstoutuvan ympärilläni. Löydän itseni yläkoulun ruotsintunnilta. Ihanat muistot palautuvat mieleeni. Olen silti surun murtama.
Lennän jälleen. Oikeastaan putoan. Alemmas kuin koskaan aiemmin. Puhun ruotsia lukion opettajani kanssa. Olen Helvetissä. ”Trevligt att se dig igen.” Kärsin. Kuvittelen itseni Taivaaseen. Se ei auta. Tuli palaa vain kovemmin.
Kuinka suurta kärsimys oikeastaan voikaan olla…
Vitsanen 