Istuin sisäpihan penkillä mehujäätä imeskellen ja katselin sinitiaisten puuhia. Toinen vartioi pönttöä, toinen oli etsimässä poikasilleen syötävää. Kirjoitin sen vihkooni, jonka kanteen olin liimannut kuivattuja vaahteranlehtiä. “Sinitiaiset ovat löytäneet pesäpaikan sisäpihan linnunpöntöstä. Siellä on jo poikaset. Äiti kertoi, että ne rääkyvät koko ajan. Joku grillaa naapuritalossa. Tein tänään voikukkaseppeleen.”
Kadulla kävelevät tytöt naureskelivat. Ne olivat samassa koulussa vuotta ylemmällä luokalla. Mullekko ne nauroivat? Miettivät varmaan, miksi mulla oli kuulokkeet päässä. Kuulokkeiden pitämisestä tuli vaan jotenkin turvallinen olo. Kun oli kuulokkeet päässä, tuntemattomat harvoin tulivat puhumaan. Sai olla rauhassa.
Kiskaisin kuulokkeet irti korvistani ja suunnistin kohti B-rappua. Juoksin portaat kolmateen kerrokseen ja avasin kotioven. Ketään ei näkynyt missään. Kiersin koko asunnon läpi, mutta kukaan ei ollut kotona. Kai ne olivat lähteneet kauppaan tai johonkin. Kaivoin taskustani puhelimen lähettääkseni viestiä äidille, kun huomasin uuden ilmoituksen näytön ylälaidassa.
Krisu1999@hotmail.com: Moi! Mietin vaan kävisikö sulle, että mentäisiin tänään kahville? Vaikka johonkin terassille istumaan tai jotain. Mut ymmärrän, jos oot kiireinen? Mä jaksan kyllä odottaa 😉
k.klarissa_@gmail.com: Oon pahoillani, mutta en millään ehdi tänään nähdä 😦 On tosi paljon kiireitä. Ehkä joku toinen kerta.
Kaikki alkoi niissä päättäribileissä. Olin varmaan tuijottanut poikaa liian pitkään kun se noin vaan oli tullut puhumaan minulle. Kahden istuttavalle sohvalle oli änkenyt ainakin viisi ihmistä. Hikiset reidet painautuivat minua vasten molemmin puolin. Hengitys haisi viinalta. Joku naputteli tietokoneelle jotakin. Vaihtoi varmaan biisiä. Tanssin rytmi nopeutui. Poika oli jäänyt seisomaan sohvapöydän toiselle puolelle. Hän näytti huutavan metelin yli. Huutavilta huulilta oli helpointa lukea sanoja.
-Hei, sä! Siellä sohvalla näyttää tosi ahtaalta. Tuu tänne tanssimaan! huulet sanoivat. Pudistin hymyillen päätäni.
-C’moon, poika yritti vielä.
Hän vilkaisi minun suutani, kuin olisi yrittänyt lukea huuliltani sanomatta jättämäni sanat. Olivatko silmät ikkunat sieluun? Vai kenties suu? Ehkä hymy tai huulten mutristus voisi kertoa enemmän kuin tuhat sanaa. Poika siirtyi vuorostaan tietokoneen ääreen. Tanssijoiden liikkeet muuttuivat pehmeiksi.
Olin antanut pojalle sähköpostiosotteeni puhelinnumeron sijasta. Edellinen oli laittanut ääniviestejä WhatsAppissa. Se juttu olikin sitten päättynyt siihen, kun en osannut vastata. Äiti oli yleensä apuna ja tukena tällaisissa tilanteissa, mutta en ollut viitsinyt kysyä häneltä apua poikaongelmissa.
Äidin ja isän matala hiljainen puhe kuuluu keittiöstä. Pieni tyttö hiipii yöpuvussaan oven taakse ja painaa korvansa ovea vasten. Hän onnistuu kuulemaan muutaman sanan sieltä täältä. “meidän rakas tyttö…ilman musiikkia…mieluummin vaikka näkö menisi…” Tyttö kääntää päänsä toisin päin. Josko toisella korvalla kuulisi vielä hiukan paremmin. “mutta lääkärikin vakuutti… ehkä kuulolaite…minkälainen tulevaisuus…” Tyttö painaa korvaansa tiukemmin ovea vasten, mutta ei saa enää yhdestäkään sanasta selvää. Hän hiipii takaisin omaan huoneeseensa.
Puhelin kilahti taas. Pojalta tuli uusi viesti heti, kun olin vastannut edelliseen. Viestissä oli linkki ja linkin alla teksti.
Krisu1999@hotmail.com: Ei haittaa, jos et pääse tänään. Kerro vaan milloin sulle käy. Ja odotellessa voit kuunnella yhden biisin, jonka löysin just ja ajattelin, että sä ehkä voisit tykätä siitä 🙂
Kuukausien takainen ääniviestin palasi mieleeni. Sormenpääni liikahti kuin itsestään roskakorin kuvan päälle. Oliko nyt oikea hetki vältellä vai kertoa totuus? Voisinko antaa totuudelle mahdollisuuden?
Klikkasin linkkiä. Kännykän näytöllä alkoi pyöriä musiikkivideo, sellainen, jossa vaihtuu artistin kuvia taustalla, mutta ne eivät sen kummemmin liity kappaleeseen. Aloin lukea videon kommentteja. Paljoa apuja niistäkään ei löytynyt. Sitäpaitsi poika oli varmaan itsekin selannut kommentit läpi.
k.klarissa_@gmail.com: Mun veli kävi kerran katsomassa ton artistin keikkaa! Tykkään tosta videon mustavalkoisesta teemasta.
En minä tuollaista viestiä voisi laittaa. Nyt pitäisi pitää kiinnostus yllä, eikä selittää jostain hiton mustavalkoisesta teemasta. Kuvat eivät olleet kiinnostavia vaan musiikki. Mutta entä jos minä en ole kiinnostava? Minä olen vain minä. Kirjoitin uuden viestin.
k.klarissa_@gmail.com: En voi kuunnella tota biisiä, vaikka se varmasti onkin mahtava. Mä olen kuuro.
Nostin katseeni eteisen peiliin. Hetken verran tuijotin itseäni haastavasti silmiin. Vaikka silmät olisivatkin ikkunat sieluun, niitä ei kukaan viestien välityksellä näkisi. Painoin lähetä-nappia.
kirjoittanut Pilvi
Vitsanen 