Hyvä juhlaväki, arvoisa rehtori ja opettajat, sekä ennen kaikkea me uudet ylioppilaat,
usein sanotaan, että juuri ylioppilaana ihminen on viisaimmillaan. Juuri nyt tuntuu helpottavalta ajatella, että tästä eteenpäin elämässä ei tarvitsisi enää viisastua; tämänhetkiset tietoni riittävät ja kantavat elämässä. Ei kuitenkaan pidä paikkaansa, että kahdeksan- tai yhdeksäntoistavuotias ei tulisi kerryttämään elämässään enää lainkaan uutta tietoa. Toki derivaatta, ruotsin kielioppi tai taloustiedon käsitteistöt voivat olla meillä hyppysissämme paremmin nyt kuin viiden vuoden päästä. Näitä taitoja ja tietoja, jotka ovat olleet meille välttämättömiä lukiosta valmistumisen kannalta, olemme kartuttaneet jo peruskoulun ensimmäisestä luokasta asti. Kaikki koulutyö on johdattanut tähän pisteeseen, ja nyt saammekin onnitella itseämme ja toisiamme; koulutiemme, sellaisena kuin me sen olemme tunteneet, on nyt tullut päätökseen.
Vaikka matka tähän pisteeseen onkin meillä ollut samankaltainen, ala- ja yläasteen kautta Tapiolan lukioon, matkamme tästä eteenpäin tulevat olemaan hyvin erilaiset. Osalle jatko-opintojen ovet ovat uudistuneiden sisäänpääsymenetelmien ansiosta auenneet jo, toisille ensi syksy pitää sisällään työntekoa, asepalvelusta tai ansaittua hengähdystaukoa.
Itse päätin jo viime syksyn ylioppilaskirjoitusten jälkeen, että kävi miten kävi, minähän en pääsykokeisiin lue. Kun matematiikan kirjoituspäivä oli maaliskuun lopussa viimein ohi, alkoi uusi, vähemmän kirjoihin ja akateemisuuteen perustuva kappale elämässäni. Jos joku ei tätä muuten uskoisi, antakaa minun vakuuttaa teidät siitä, että kaupan kassalla istuminen on yllättävän samanlaista kuin lukion penkillä. Molemmat tarjoavat hyvät puitteet itsetutkiskeluun, ja kysymyskin tuntuu olevan hyvin tuttu lukion varrelta: miksi oikeastaan olen täällä? Vastauskin toki on samanlainen: rikastumassahan tässä ollaan. Hieman eri tavoilla tosin.
Eräänä myöhäisiltana kassalleni tuli mies, joka tervehti hymyillen ja kysyi, oliko päiväni ollut hyvä. Kiitin ja vastasin, että olihan minulla tosiaan hyvä päivä ollut. Niin, mies sanoi, eräs tuttuni tapasi aina sanoa, että jos aamulla herää, on hyvä päivä. Jos ei herää, ei sillä olekaan sitten niin väliä. Kai se tarkoitti sitä, että elämä on ihmeellistä sen sisällöstä huolimatta. Tämän sanottuaan mies kiitti ja lähti.
Hänen sanansa jäivät mieleeni ja huomasin niiden pätevän myös meille juuri nyt. Vaikka elämässämme kulkeudumme hyvin erilaisille poluille ja täytämme tulevat päivämme ja vuotemme hyvin erilaisilla asioilla, haluan sekä omasta että teidän puolestanne uskoa, että elämä tulee olemaan merkityksellistä ja ihmeellistä joka tapauksessa.
Joku viisas joskus sanoi, että vain muutos on pysyvää. Nyt uskallan kuitenkin väittää, että myös ylioppilastutkinto, jota uudet upeat valkolakkimme symboloivat, on jotain pysyvää. Tämän hetken kaltaisissa elämän murroskohdissa on helppo jäädä kiinni tulevaisuuden pohtimiseen. Vaikka elämän suunnitteleminen onkin tärkeää ja jännittävää, ei nykyhetkestä nauttiminen ja sen arvostaminen saa jäädä tulevaisuuden varjoon. On tärkeää muistaa elää myös tätä hetkeä. Tätä hetkeä, jota varten me olemme valvoneet öitä ja uhranneet loputtomilta tuntuvia määriä aikaa ja energiaa.
Niin kuin rehtorimme totesi äsken omassa puheessaan, ilman monien ihmisten arvokasta tukea ja apua emme ehkä olisi koskaan päässeet tänne. Kaikesta tästä haluan kiittää opettajia, henkilökuntaa ja rehtoria, sekä vanhempia, sukulaisia ja ystäviä. Mutta ennen kaikkea haluan kiittää teitä, arvon kanssavalmistujat. On ollut kunnia jakaa lukiotaival kanssanne. Tämä päivä on meidän.
Iisa Paananen
Vitsanen 