Elokuvavuosi 2019 on ollut häikäisevä. Loistoa on nähty niin Avengersin kaltaisissa valtavissa blockbuster-elokuvissa kuin pienemmän skaalan taide-elokuvissakin. Kaikkea en ole tosiaankaan ehtinyt nähdä, mutta muutama tänä syksynä mediahuomiota niittänyt elokuva minun on elokuvien ystävänä ja vihollisena nostettava esille.
Elokuvia käsitellyttä mediaa tänä syksynä seuranneena ei ole voinut välttyä luultavasti syksyn puhutuimmalta elokuvatapaukselta, Jokerilta. Todd Phillipsin ohjaama Joker on jälleen uusi luku ristiriitaisia mielipiteitä herättävien elokuvien sarjassa, ja se kertoo tarinan Arthur Fleckistä (Joaquin Phoenix), henkisesti jo valmiiksi epävakaasta miehestä, joka lukuisten vastoinkäymisten seurauksena lopulta suistuu raiteiltaan ja kääntyy väkivallan puoleen omaksuen Batmanin arkkivihollisena tunnetun Jokerin identiteetin.
Elokuvan kantava voima on ehdottomasti Joaquin Phoenixin lumoava roolisuoritus. En halua lähteä vertailemaan Phoenixia Heath Ledgeriin, jonka tulkinta Jokerin roolista vuoden 2008 Yön ritari -elokuvassa nosti hänet maailmanmaineeseen, koska sellainen on pitkän päälle merkityksetöntä. Vertailu on oikeastaan mahdotonta, koska molempien tulkinnat ovat täysin ainutlaatuisia ja erinomaisia omalla tavallaan. Phoenix ottaa roolin omakseen ja tekee sillä jotakin villiä ja rajua. Katsoja ei ole ikinä varma siitä, mitä hän tekee seuraavaksi. Jokeri on henkeäsalpaava näky joka kerta, kun hän ilmaantuu kameran eteen.
Joker elokuvana kärsii kuitenkin luovuuden puutteesta. Elokuva on sekä käsikirjoituksensa että ohjauksensa puolesta paljosta velkaa Martin Scorsesen teoksille, ja Phillips vaikuttaa olevan ohjaajana hyvin tietoinen tästä. Yhteydet ovat ilmeisiä, kuten Robert De Niron valinta televisioisännän rooliin, joka on ilmiselvä hatunnosto Koomikkojen kuninkaalle. Joker on myös pullollaan visuaalisia lainauksia Scorsesen Taksikuskista etenkin kohtauksissa, joissa Arthur käsittelee käsiasetta asunnossaan. Scorsese-vertailussa Phillips kuitenkin jää jalkoihin. Kyseessä on sentään sama ihminen, joka on sellaisten taiteen merkkiteosten, kuten Kauhea Kankkunen –trilogian ja Boratin takana. Kiitosta Jokerin tekijöille on kuitenkin annettava supersankarielokuvan genren tuulettamisesta uudenlaisella tyylillä. Hitain askelin etenevä ja painostava supersankarielokuva on jotakin täysin uutta, ja olen valmis näkemään, lähteekö tästä käyntiin uudenlainen aikakausi niiden tekemisessä.
Elokuussa Suomen ensi-iltansa sai Quentin Tarantinon uusin elokuva Once Upon a Time… in Hollywood. Tyypilliseen Tarantinon tyyliin elokuva on alusta loppuun silkkaa elokuvataiteen riemuvoittoa. Once Upon a Time… in Hollywood on tarkka aikakausikuvaus ja rakkaudenosoitus 60-luvun Hollywoodille. Ytimessä pysyy kuitenkin loppuun asti näyttelijä Rick Daltonin ja hänen stunttimiehensä Cliff Boothin välinen ystävyys. Leonardo DiCaprio ja Brad Pitt ovat elämänsä vedossa näissä rooleissa. Kaksikon dynamiikkaa ja sanailua on ilo seurata niin katsojan kuin Tarantinon itsensä mielestä. Tarantino viipyilee heidän elämänsä pienissä yksityiskohdissa ja antaa yleisön nauttia miesten välisen kemian kantamasta hedelmästä täysin aistein.
Tarantino on sanonut Once Upon a Time… in Hollywoodin olevan hänen eräänlainen pääteoksensa ja on aivan oikeassa niin sanoessaan. Elokuvaa rakastavan ohjaajan kädenjälki paistaa katsojalle jokaisesta otosta. Tarantinolla vaikuttaa myös tässä elokuvassa olevan ensimmäistä kertaa jollakin tavalla ihmisläheisempi ote. Elokuva suhtautuu henkilöihinsä empatialla. Tämä näkyy niin keski-iän kriisin pyörteissä painiskelevan Rick Daltonin hahmon kuin tosielämässä traagisen kohtalon uhriksi joutuneen Sharon Taten kuvauksessa. Tarantino pääsee myös Kunniattomien paskiaisten tavalla uudelleenkirjoittamaan historiaa Mansonin kulttimurhien osalta, ja lopputuloksessa on elokuvan nimen tavoin jotakin satumaista.
Doctor Sleep oli minun kohdallani syksyn odotetuin elokuva. Se perustuu Stephen Kingin samannimiseen romaaniin (suomeksi Tohtori Uni) ja on jatko-osa Hohdolle. Jos tuntee historiaa Hohdon ja sen legendaarisen elokuvasovituksen taustalla, tietää, millainen ongelma Doctor Sleepin tekijöillä oli edessään. Hohdon vuonna 1980 ilmestynyt elokuvasovitus on Stanley Kubrickin käsialaa. Kubrickia pidetään yhtenä kaikkien aikojen merkittävimmistä elokuvaohjaajista ja Hohtoa yhtenä hänen merkkiteoksistaan. Stephen King maineikkaasti vihasi Hohdosta tehtyä elokuvaa, koska hänen mielestään se ei onnistunut tavoittamaan sitä, mistä hänen kirjassaan oli kyse.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Mike Flanaganin oli siis Doctor Sleepin kanssa edessään suuri ongelma: kuinka sovittaa valkokankaalle jatko-osa, joka tyydyttäisi sekä Kubrickin että Kingin faneja? Kuin ihmeen kaupalla Flanagan kuitenkin onnistuu. Doctor Sleep on erinomainen elokuva, joskin hieman turhan pitkä. Olen törmännyt Doctor Sleepin kohdalla kritiikkiin siitä, että elokuva yrittää palvella taiteen sijasta vain Hohdon faneja ja nojautuu liikaa halpaan nostalgian tehokeinoon. En kuitenkaan itse sanoisi Doctor Sleepin tilanteen olevan lainkaan sellainen. Nostalgiset elementit esitellään vasta elokuvan viimeisessä kolmanneksessa, ja sitä ennen elokuva on jo ehtinyt rakentaa hyvän pohjan ja nousta seisomaan omille jaloilleen ottamatta tukea siitä, mitä Kubrick teki Hohdon kanssa. Doctor Sleep löytää erinomaisen balanssin näiden Kubrickin Hohdon ja Kingin Tohtori Uni -romaanin elementtien välillä ja onnistuu luomaan jotakin täysin uutta. Näyttelijäsuoritukset ovat myös aivan omaa luokkaansa. Ewan McGregor on tuttuun tapaansa loistava aikuisen Danny Torrancen roolissa, ja erityisen mieleenjäävä on nuori Kyliegh Curran hohdon omaavan Abra-tytön roolissa. Doctor Sleep on viimeistään varmistus siitä, että Mike Flanagan on suuri tekijä huomisen Hollywoodissa.
Riku Mentula 19E
Vitsanen 