Päivänkakkaroita
Valo vaihtui punaiseksi. Katselin, kuinka vaaleanpunainen kiiltävä, mutta selkeästi vanha Mazda hidasti vauhtiaan ja tössähti paikalleen. Katukiveys tuntui allani kuumalta, hiersi myös ikävästi vähän. Mazdaa ajoi nuori nainen. Sotkuinen tukka, uupumuksen uurteet juonittivat kasvoja. Takapenkillä istui tyttövauva nuhjuisessa turvakaukalossa. Äiti puristi sormillaan rattia. Jos minulla olisi ollut kiikarit, olisin nähnyt kyyneleen tämän silmäkulmassa. Tutti näytti päivänkakkaralta.
Mazdan perään ajoi tumma Ford. Jarrutus oli äkillisempi. Kuljettajan vieressä istui ehkä 12-vuotias lapsi ja räpläsi puhelintaan. Iäkäs rouva kuljettajan paikalla kysyi jotain lapselta ja tämä vastasi hymyillen. Isoäiti tarjosi lakritsipastillia. Lapsella oli päivänkakkara t-paidassaan.
Läpitunkevan matalan basson jumputus täytti joka sopen. Jarrut kirskuivat ja mauto pysähtyi sentin verran Fordin taakse. Sekä isoäiti että tyttö kääntyivät katsomaan, mutta sitä ei huomannut yksikään seitsemästä mautoon ahtautuneista teineistä. Pullo heilahti ylös, alas ja lähti kiertämään. Takapenkillä käsi nousi selfien ottoa varten. Filtteriksi tyttö valitsi päivänkakkaraseppeleen.
Harmaa Volkswagen ajoi varmoin ottein jonon jatkoksi. Takapenkillä oli käynnissä kolmen päiväkotilaisen vakiotappelu. Kuskin paikalta jakkupukuun pukeutunut nainen huusi jotain tottuneen näköisesti. Tappelu laantui ja nainen käänsi radion päälle. Kihlasormus näytti päivänkakkaran muotoiselta.
Musta kiiltävä auto lipui ääntäkään päästämättä paikalle. Hetken minulta kesti tajuta, että katsoin ruumisautoa. Tummat verhot peittivät ikkunoita, pieni Suomen lippu heilui hiljaa tuulessa. Etupellin päällä oli päivänkakkaraseppele.
Valo vaihtui vihreäksi. Kaikki painoivat kaasua samaan aikaan ja jatkoivat matkaansa. Niinpä minäkin nousin ylös.
Minulla oli päivänkakkara hiuksissani.
Vitsanen 