Abien luovan kirjoittamisen kurssin tekstejä
Ilmassa tuoksuu laitosmainen tyhjyys. Kirkkaat putkivalot valaisevat huoneen pimeimmätkin kolkat. Täällä ei mikään synti jää pimentoon. Kaikki muodot ovat hermostuttavan geometrisä ja värit sieluttomia: mustaa ja valkoista pintaa ahdettuna heksagonin muotoiseen tyhjiöön. Pulpettirivistöstä voi löytää elon merkkejä; ennen viivottimensuora harmonia on murtunut nuoresta elinvoimasta.
Tyhjillään oleva käsidesipullo opetustaulun vieressä on kuin menneisyyden haamu. Haamuja tai kenties pyhimyksiä ovat myös julisteista piirtyvät kasvot: naisia ja miehiä, suuria sellaisia. Heidän vakava katseensa tai pehmeä hymynsä saa lukiolaisen tuntemaan itsensä kovin vähäpätöiseksi ja nöyräksi tämän näpytellessä tärisevin käsin sanoja armottomalle näytölle.
Kirjahyllyn päällä lepää muovinen huonekasvi. Se on siellä ikään kuin piilossa, unohdettuna. Kenties se symboloi unohdettua aikaa, kun ihminen eli jalona villinä, vailla järjestäytyneen yhteiskunnan tuomia rakenteita. Nyt kasvit eivät ole luonnollisia ja ihminen on unohtanut luontonsa. – Mimosa
Luokka on kuusikulmion muotoinen ja katto pyramidin mallinen, ylöspäin nouseva. Huone on valoisa ja avara, vaikkakin sikin sokin jätettyjen pöytien ja tuolien täyttämä. Luokkahuoneen valoisuutta korostaa avarista ikkunoista tulevan luonnonvalon lisäksi katossa roikkuvat, hieman keltaiseen taittavat valot.
Huoneen hiljaisuudessa voi kuulla pelkän ilmastoinnin huminan ja sauhuavan lyijykynän äänen. Oman hengityksen ja jopa sydämen sykkeen kuuleminen on harvinaista tavallisesti niin kovaäänisessä luokassa. Tilassa leijuva pesuaineen tai parfyymin tuoksu on vallannut koko huoneen ilman omakseen. Oikeastaan se ei ole vielä saavuttanut koko huonetta täydellisesti, sillä hajuaistimukset tulevat sykleissä – ensin vahvempina, hetken päästä heikompina.
Katseeni kohdistuu täsmällisesti siihen kohtaan, missä olen jännityksestä täristen pitänyt usean esitelmän lukioaikanani. Näen suoraan edessäni opettajanpöydän, jonka takana olen yrittänyt piilotella minua arvioivilta katseilta. Ja aivan turhaan, sillä esitelmä on silti täytynyt pitää. Juuri nyt istun tuolillani esitelmää katsovan perspektiivistä, mutta voin jopa nähdä itseni suoraan silmieni edessä. Voin jopa melkein kuulla oman sydämeni jyskyttävän ja tuntea hikiset ja nahkeat käteni. Itse asiassa tunnen sisälläni sen pelon, sen saman pakokauhun, joka valtasi minut jokaista esitelmää pidettäessä. Tunne, joka minulla oli ihka ensimmäistä lukioaikaista esitelmää pidettäessä, vallitsee minussa yhä edelleen tänäkin päivänä. Tosiasiassa on hiukan huolestuttavaa, että se sama pelko ja ahdistus on ja pysyy. Ehkä ei pelkästään huolestuttavaa, enemmänkin surullista. Tunnen yhä edelleen sen saman ahdistuksen riepottelevan minua. Se ei päästä minusta irti, vaikka kuinka yrittäisin vastustella sitä. Se on ja pysyy, se ei ole häviämässä mihinkään. – M.P.
Luokkaan astuessani tuntui kuin olisin palannut ajassa taaksepäin. Muistiini tulvi hetkiä, jolloin olin istunut tässä kyseisessä luokassa. Muistin kuinka ensimmäisillä äidinkielen kursseilla ei niinkään kuunneltu opettajaa, vaan pelattiin omiamme koulun tietokoneilla. Muistin kuinka hirveältä tuntui istua yli tunnin samalla pehmusteettomalla penkillä. Koulukavereiden tyhmät vitsit tulvivat mieleeni. Nyt huone tosin tuntui tyhjältä. Olihan se tyhjempi tunteihin verrattuna, kun pieneen kuusikulmaiseen huoneeseen tunkeutui lähes 30 opiskelijaa. Huone tuntui pienenevän entisestään, kun kaikki puhuivat toistensa päälle ja kakofonia aiheutti jopa päänsäryn. Silloin luokassa saattoi haistaa, että juuri ennen sitä tuntia oli ollut liikuntaa ja peseytymisestä ei ollut huolehdittu aivan loppuun saakka. Tämän lisäksi huoneessa oli liikaa ihmisiä sen ilmastointiin verrattuna, joten usein lämpötila sekä happiprosentti saattoi heitellä. Nyt luokan täyttää hajuton, ilmastoitu, normaalilämpöinen sekä normaalihappinen ilma. Hiljaisuus kiertyi ympärilleni huoneessa ollessani ja nopeasti oli vaikeaa muistaa miten paljon elämää näinkin pieneen huoneeseen on joskus tunkeutunut. – V.A.
Vitsanen 