Taiteella jaetaan elämisen tuskaa. Kuulin lausahduksen eräältä opettajaltani, ja se jäi kimpoilemaan aivojeni holveihin, seinistä toisiin. Tulin pohtineeksi, miten ja miksi ihmiskunnalla on aina ollut tarve vuodattaa oman sielun syvintä jaettavaksi, antaa tunneskaalan tihkua ja pulputa hopeavanana, muovata kirotun kärsimyksen ja pakahduttavan huuman sanoiksi, kuviksi, muodoiksi.
Mutta mitä taide oikeastaan on? Kimuranttiin kysymykseen näkemystään ovat tarjonneet niin tutkijat kuin maallikotkin. Taide ottaa kantaa. Se herättää tunteita eikä pelkää räväyttää silmiemme eteen peiliä, joka paljastaa itsestämme räävittömät detaljit ja rikkoo arkipäivän banaalit skeemat. Jos oikein suuttuu näkemästään ja peili rikkoutuu, voi siitä seurata seitsemän vuoden epäonni. Taiteen tehtävä ei siis ole viihdyttää. Leipä ja sirkushuvit pitävät kansan velttona ja onnellisena, mutta mitä jää käteen? Askartelukelpoista muovailuvahaa, jonka aivolohkot täytetään pikadopamiinipiikeillä ja disinformaatiolla. Näistä lähtötelineistä tuntuu entistä turhauttavammalta lähteä luomaan taidetta, joka vaatii syvää paneutumista ja pitkäjänteistä, kärsivällistä prosessia.
Taide on ollut ihmiskunnalle aina universaali kieli. Neoliittisen kivikauden punamullalla tehdyt kalliomaalaukset sekä ja väriloistossaan yltäkylläiset varhaisrenessanssin suurteokset kertovat lopulta samoista asioista; ihmisten halusta jäädä historiaan ja tulla muistetuksi osana maailmankaikkeutta. Ihmiskunta tuppaa ajattelemaan oman tähdenlentonsa galaksin pyörteissä jotenkin erityisemmäksi ja tärkeämmäksi kuin tulevien tai menneiden. Tästä virhepäätelmästä on kuitenkin kummunnut huipputeoksia.
Autonomian ajan Suomessa taiteella oli sivistävä ja vapauttava merkitys. Kirkkojen freskot opettivat Raamatun tarinoita kansalle, joka ei osannut papiston kielenä toimivaa ruotsia. Taide on toiminut myös kapinan välineenä, sen pensselinvedoilla maalatut kuvat ovat kätkeneet kansojen vapaudenhaaveet valtakuntien tiukoissa kuristusotteissa. Sortokausien Suomessa taide oli turvaverkko alistetulle kansalle, sen myötä elettiin aktiivisesti omaa tarinaa venäläistämistoimien keskellä. Symbolismia hyödynsivät niin Edward Isto kuvaamalla Venäjän suomineidon päälle hyökkäävänä kotkana, kuin turmiollisen taiteilijan arkkityyppi Vincent van Gogh maalatessaan sypressejä surun, resilienssin ja kuoleman merkeiksi.
Taiteen suhdannevaihtelun suvanto on tuleva varjostamaan lähivuosia. Ehtihän suomalainen poliitikkokin jo lausahtamaan taiteen olevan “luksushyödyke”. Taide- ja taitoaineiden tuntimäärää on lasketaan peruskoulussa. Kansantalous kipuilee soteuudistusten ja kulttuurileikkausten kanssa samalla kuin lehterit täyttyvät ylemmästä keskiluokasta, joka käy teatterissa napatakseen kuvan väliaikatarjoiluista ja ohjelmalehtisestä Instagram-tarinaansa. Paras näytelmä on “kiva”. Työväenluokka ei arvosta sivistystä ja lukeneisuutta samalla tavalla kuin aiemmin, vaan hylkii sitä arvostelluksi tulemisen pelossa. Herää kysymys, millainen on taiteen rooli tulevaisuudessa? Soitammeko itsemme suosta vai vajoammeko sen pohjamutiin?
Taide on kulkenut uskollisesti kuoppaisen kärrypolun mukanamme tähän asti, tai ehkä me olemme seuranneet sen lempeää ohjausta. Sorrun paradoksiin: miksi taide yhtäkkiä katoaisi juuri nyt? Olenhan nähnyt vain oman elinaikani,ja se on pirullisinta. Läheltä en voi nähdä kauas, kuitenkin tiedän, että niin kauan kun ihmiset tuntevat, he tarvitsevat taidetta. (M.S.)
Vitsanen 