Venetsian matkakurssi eli Italia ja renessanssi (HI12) muutti minua enemmän kuin osasin etukäteen odottaa. Se ei ollut vain matka uuteen kaupunkiin, vaan matka uudenlaiseen tapaan katsoa maailmaa. Olimme jo syksyllä kovin innostuneita ystävieni kanssa tulevasta ja olimme onnekkaita, että meitä pääsi matkaan niin monta hyvää ystävää.
Jo saapuessani Venetsiaan tunsin merellisen tuoksun ilmassa ja viileän keväisen tuulen, joka kuljetti mukanaan meren suolaa. Heti ensimmäisistä hetkistä lähtien kaupungissa oli jotain poikkeuksellista. Venetsia näytti aluksi tavalliselta italialaiselta kaupungilta: kapeita kujia, aukioita, koristeellisia rakennuksia ja eläväisiä ihmisiä. Mutta kanaalien läsnäolo antoi sille sellaista eloa, jota ei voisi löytää mistään muualta. Vesi oli kaikkialla läsnä, ja se teki kaupungista lähes hengittävän. Se rauhoitti, toi liikkeeseen rytmiä ja teki sokkeloisesta kaupungista yllättävän helposti navigoitavan – kulkija on kuin lapsi juoksemassa metsäpolulla vaiston varassa.
Venetsian juutalaisghetto, jossa vierailimme viimeisenä päivänä, teki minuun syvän vaikutuksen. Sen korkeat kerrostalot muodostivat suljetun kolmioaukion, joissa sinertävien lehtien alla vallitsi lähes meditatiivinen rauha. Ahtaat, mutkittelevat kadut veivät eteenpäin kuin historian kerrokset, ja jokainen kulma tuntui kertovan tarinaa. Gheton lähellä olevalla aukiolla nuoret pojat pelasivat jalkapalloa ilman huolta tulevasta tai menneestä, mikä lisäsi elollista tunnelmaa tiheän kaupungin keskellä.
Aikaisin keskiviikkoaamuna suuntasimme Muranon saarta kohti. Muranossa lasikoristeiden ja lasihevosen muotoilun näkeminen herätti ihailua käsityötaitoa kohtaan. Oli vaikuttavaa nähdä, miten jotain niin haurasta ja kaunista syntyi ihmiskäden tarkkuudella. Erityisen kiinnostavaa Muranossa oli se, kuinka lähes koko saari rakentui saman asian varaan: lasiteollisuuden. Huomasimme nopeasti, että saaren jokaisessa kulmassa oli lasiteollisuuteen liittyvä kauppa. Oli poikkeuksellista nähdä paikka, jossa kokonainen yhteisö, kulttuuri ja identiteetti olivat vuosisatojen ajan muodostuneet yhden käsityötaidon ympärille. Jokainen liike, työpaja ja tehdas tuntui olevan osa samaa elävää perinnettä. Se sai minut arvostamaan sitä, miten vahvasti ihmiset voivat sitoutua yhteen taitoon ja jalostaa sitä sukupolvesta toiseen.
Keskiviikko päivänä lounaan jälkeen jatkoimme matkaamme Buranoon eli ikään kuin mini-Venetsiaan, joka on pienempi saari noin 20 minuutin veneajon päässä Venetsian saaresta. Burano tuntui onnen maalta. Värikkäät talot, lämmin ilma ja vehreys tekivät saaresta epätodellisen kauniin. Kaikki näytti siltä kuin olisi astunut maalaukseen. Vapaasti kulkevat kissat lisäsivät tunnelmaan lempeää elävyyttä. Buranossa jäi erityisesti mieleeni Michelin-suositellussa ravintolassa nautittu ateria. Ystäväni oli katsonut ravintoloita netistä, ja hän valitsi heti juuri tämän ravintolan. Pääsimme ravintolan ovelle ja ilman ajanvarausta ravintolan väki kutsui meidät ruokailemaan. Ruoka ei ollut vain maukasta, vaan lähes taiteellinen kokemus: meren maut olivat syviä ja puhtaita, jokainen annos huolellisesti rakennettu ja täynnä vivahteita, vaikka meillä olikin kiire ehdimme ottaa sekä alku- että pääruuan. Alkupalaksi jaoimme tunnetun insalata capresen eli caprilaisen salaatin ja pääruuaksi otimme erilaisia merellisiä pastoja. Jokainen suupala tuntui kertovan jotakin alueen historiasta ja yhteydestä mereen. Kokemusta täydensi ehkä ystävällisin tarjoilija, jonka olen koskaan tavannut. Hänen lämmin tapansa puhua, huumorinsa ja aito kiinnostuksensa meitä kohtaan tekivät olon tervetulleeksi tavalla, jota harvoin kokee. Hän oli ehkä mukavin tarjoilija, joka voi maan päällä tallustaa.
Ehkä suurimman vaikutuksen minuun teki kuitenkin Dogen palatsi, joka sijaitsee aivan Venetsian sydämessä. Olimme jo maanantaina nähneet palatsin kaukaa nopealla kierroksellamme kaupungin läpi, mutta tiistaina pääsimme goottilaistyylisen 1300-luvulta peräisin olevan Dogen palatsin sisään vierailemaan. Palatsi toimi aikoinaan dogen eli Italian kaupunkivaltion valtionpäämiehen virka-asuntona. Palatsin kattomaalausten tuhannet yksityiskohdat, kultaiset koristelut ja uskomattoman taidokkaasti maalatut hahmot pysäyttivät. Niiden äärellä ymmärsin jotakin, mitä en ollut aiemmin ajatellut: nykyajan arkkitehtuuri tuntuu usein laiskalta ja yksinkertaistetulta verrattuna renessanssin kunnianhimoon. Nykyään rakennetaan tehokkuus edellä, mutta Dogen palatsi osoittaa, että ennen rakennettiin myös kauneuden, yksityiskohtien ja ajattomuuden vuoksi. Jokainen veistos, jokaisen maalauksen ja jokaisen koristeen tekeminen oli vaatinut valtavasti aikaa, kärsivällisyyttä ja taitoa. Se sai minut arvostamaan yksityiskohtien määrää ja niihin käytettyä aikaa aivan uudella tavalla.
Pääsimme kurkistamaan myös palatsin vankilaan. Vankilassa tunnelma oli lähes aavemainen. Tuntui kuin menneiden vankien kohtalot olisivat yhä seinissä läsnä. Se herätti ajattelemaan historiaa elävänä, ei vain oppikirjojen tapahtumina. Vankilan sellien seiniin kaiverretut nimikirjaimet ja viestit herättivät kuitenkin hetkellistä ärsyyntymistä. Miten meillä ei ole edes sen verran kunnioitusta, ettemme pysty pitämään rakennusta ennallaan?
Matkasta teki erityisen myös ihmiset. Venetsialaiset olivat helposti lähestyttäviä, ja keskustelimme turistien kanssa eri puolilta maailmaa. Otimme yhteiskuvia brittiläisten vanhempien turistien kanssa ja jopa sattumalta hääparin kanssa. Vieraat ihmiset tuntuivat hetken ystäviltä. Juuri tällaiset kohtaamiset muistuttivat, kuinka paljon maailma avautuu, kun uskaltaa olla läsnä.
Sen lisäksi että opin paljon renessanssin ajasta, sen taiteesta ja arkkitehtuurista, ehkä tärkeintä oli kuitenkin se, miten vähän puhelimella oli matkalla merkitystä. Nykyajan puhelinriippuvuuden keskellä se tuntui vapauttavalta. Kun matkustin ystävien kanssa, en kaivannut jatkuvaa ruudun tuijottamista, koska todellinen elämä oli ympärilläni. Istuimme laiturilla kanaalin vieressä, katselimme laulavia soutajia ja ohi kulkevia veneitä, ja loimme muistoja, joita mikään puhelin ei voisi tallentaa samalla tavalla.
Venetsia opetti minulle kauneuden arvostamista, hetkessä elämistä ja sen ymmärtämistä, että todellinen rikkaus löytyy yksityiskohdista – niin taiteessa, paikoissa kuin ihmisissäkin. Se matka muutti minua, koska sen jälkeen olen ymmärtänyt katsomaan maailmaa tarkemmin. En vain nähnyt, vaan todella havainnoin. Tässä kohtaa ei voi enää tehdä muuta kuin kiittää mahtavia opettajia, jotka saivat tämän kaiken aikaiseksi ja jaksoivat meitä koko viikon. Ikuiset kiitokset Henri Ruusuvuori ja Rosaria Lehtinen.
Teksti Eliel Yrjönmäki
Piirroskuva Laura Virtanen
Valokuvat Rosaria Lehtinen
Vitsanen 