Viime torstaina koulussamme vieraili kansainväliselläkin tasolla tunnettu ja arvostettu puhuja, entinen Yhdysvaltain Suomen suurlähettiläs, Bruce Oreck. Hän työskenteli Yhdysvaltojen suurlähettiläänä Suomessa presidentti Obaman valtakaudella vuodesta 2009 vuoteen 2015, minkä jälkeen hän päätti jäädä asumaan Suomeen. Täällä hän pääasiassa opettaa ja luennoi – eniten Aalto-yliopistossa – mutta hän on hyvin kiinnostunut toimimaan myös uusien start up -yritysten parissa. Oreck on koulutustaustaltaan ympäristöön erikoistunut juristi, mutta hän on opiskellut myös historiaa.
Oreckista huokui heti vastaan eräänlainen vaatimattomuus, kun hän astui sisään auditorioon. Vaikka hänellä olikin mukanaan assistentti, mikä kieli visiitin virallisuudesta, oli hän silti itse pukeutunut hyvin rentoon asuun ja hänen yleisilmeensä ei ollut ennakkoluulojeni mukainen vaan pikemmikin juuri päinvastainen.
Hänestä huomasi heti sen, että hän on taitava puhuja; oppilaiden antaman lyhyen esittelyn jälkeen hän aloitti puheenvuoronsa raikuvien aplodien saattelemana vitsailemalla siitä, että jos olemme onnekkaita, emme tänään joudu kuuntelemaan hänen soittamistaan (viitaten lavan edessä oleviin koskettimiin). Hän istui lavan reunalle, eikä käyttänyt luennoidessaan mikrofonia: ääni riitti sitä ilmankin kantamaan ylärivien reunimmaisillekin paikoille.
Vastoin kaikkia odotuksia, Oreck ei ollut tullut puhumaan politiikasta. Jälkeenpäin saimme kuulla hänen assistentiltaan, että hän ei nykyisin pidä luentoja liittyen politiikkaan. Yleisestä mielenkiinnosta johtuen hän kuitenkin esitti kantansa presidentti Trumpista niille, jotka rivien välistä sen osasivat lukea, sanoin: “I don’t work for that guy!”. Pelkän politiikan sijaan entinen suurlähettiläs oli tullut puhumaan historiasta, nykypäivästä ja tulevaisuudesta: kuinka jatkuvasti eksponentiaalisesti kehittyvässä maailmassa voi pysyä kehityksen aallonharjalla – tai edes perässä roikkumassa.
Hän aloitti pohjaamalla historiaan ja tuomalla sen nykypäivän poliittisen tilanteeseen: kuinka Hitlerin ja Mussolinin kaltaiset johtajat pääsivät valtaan, ja kuinka saman tyyppinen tapahtuma olisi voinut olla lähellä tänäkin vuonna Ranskan ja Itävallan vaaleissa. Hänen mukaansa tämä johtuu yleisistä politiikkaan ja poliitikkoihin kohdistuvista negatiivisista mielikuvista siitä, että hallintoa ei kiinnosta ja se ei pysty tekemään mitään. Hallinnon ei koeta enää edustavan kansaa, ja tähän ns. populistien on helppo tarttua, sillä yleensä he sanovat juuri sen, mitä kansalaiset tahtovatkin kuulla.
Lyhyen pohjustuksen jälkeen puhe kääntyi nykyaikaan ja sen nopeaan tahtiin, jonka perässä kenen tahansa on vaikea pysyä. Oreck käytti matematiikkaa esimerkkinsä tukena ja vertasi nykyajan nopeaa kehitystä sanomalehden taittamiseen: ennen kehitys kulki lineaarisesti, vähän samalla tavoin kuin sanomalehtipaperin sivuja pinottaisiin, kun taas nykyään kehitys on niin nopeaa ja eksponentiaalista kuin yhden ja saman sanomalehtipaperin taittaminen useaan kertaan. Kun ennen oli helpompi pysyä kehityksen perässä, on se nykyään niin jatkuvaa, että aivot – saati sitten ihmiset tai maiden hallitukset – eivät kykene pysymään perässä.
Oreck totesi, että ei ole lähes mitään, jota kone ei voi tehdä paremmin kuin ihminen. Lähes ainut tällainen asia ovat luovuus ja innovaatiot, sillä “tietokoneet eivät voi kokea tätä ahaa-elämystä!”. Koska Oreckista innovaatiot ovat jatkuvasti kehittyvässä yhteiskunnassa erittäin tärkeitä, kehotti hän kaikkia koulumme opiskelijoita olemaan luovia; tekemään asioita, joita ei osaa tehdä ja poistua omalta mukavuusalueelta, sillä ne pakottavat olemaan luova.
Tämän hän sanoi kokemuksen syvällä rintaäänellä, sillä presidentti Obaman tarjotessa hänelle suurlähettilään virkaa vapaavalintaisesta maasta valitsi Oreck itse Suomen, sillä hän ei tiennyt maasta etukäteen mitään. Hän kertoi aina tehneensä ja jatkossakin tekevänsä asioita, jotka ovat hänestä epämukavia, sillä siten luovuus saadaan kukkimaan ja parhaat keksinnöt syntyvät. Kokeilkaa joskus!
Vitsanen 