Heti aamulla herätessäni suuni kaartuu ja vino hymyni valaisee huoneen. Tänään on se päivä. Tätä on odotettu 1. luokasta lähtien.
Saapuessani koululle huomaan ympärilläni pörräävän muita abiturientteja. Ohi viilettää Mario ja Luigi, pari jänistä, karhu ja ampiainen. Kiiruhdan naulakoille ja sonnustaudun omaan penkkariasuuni, pulloon. On aika jättää tavarat naulakkoon ja kiitää liikuntasaliin.
Tuntuu mahtavalta tepastella näyttämölle rinta itsevarmuutta huokuen – asuni on mahtava. Oma valtaistuimeni on tällä kertaa valitettavasti lattialla. Se saa kelvata. Katson rinnakkaisluokkalaisteni järjestämää tapahtumaa suu vinoon hymyyn kääntyneenä.
Havahdun viimeisen esityksen aikana pienoiseen paniikkiin, sillä rekat ovat pian lähdössä. Harppoessani takaisin naulakoille alkaa jo hivenen jännittää. Taiteilen takin pullopukuni alle ja nostan ilmaan valtavan kuusi kiloa painavan säkin karkkia – tuntuu kuin olisin joulupukki.
Ovesta ulos päästyäni säntään rekoille yhtä innoissani kuin lapset odottavat karkkia. Yritän pidentää jalkojani, jotta pääsisin ainoastaan yhdellä harppauksella monivuotisen unelmani kyytiin. Vatsani tuntuu aavistavan, että päivästä tulee ikimuistoinen.
Rekat lähtevät liikkeelle, ja tunnen itseni voittamattomaksi. Rekat kiertävät ja kaartavat abiturientit kyydissä riemusta huutaen. Puhallan torveen, joka kajauttaa hullunkurisen äänen ilmoille. Tunnen tuulen viiman hivelevän poskiani, kuulen takana olevien rekkojen tuuttausten voiman, ja nyt se tapahtuu – olen hullaantunut.
Saavumme tapaamiseen muiden rekkojen kanssa ja onnekseni tajuan, että matka on vielä alussa. Nyt tarkoituksena on taittaa matka entistäkin massiivisemmassa rekkaparvessa. Puhallan taas torveen ja hekotan sen päästämälle äänelle. Musiikki raikuu rekassamme ja rallatamme rytmin mukana – meistä on tullut imelin musikaali, mitä kukaan on taatusti konsanaan nähnyt.
Heitän karkkia kuin heittäisin koko koulu-urani tuomia oppeja lapsille. Haluan jakaa hyvää eteenpäin, ja juuri siltä tämä tuntuu. Tältä sen varmaan kuuluukin tuntua. Ellen ole sitten sekoittanut sitä pahanpäiväisesti kylmään viimaan, joka lävistää kehoni viimeistä senttiä myöten. Jaa, tuskinpa se sitä on.
Puhallan taas torveeni ja suustani karkaa hirnahdus. Yritämme liikehtiä Village People -yhtyeen kenties tunnetuimman kappaleen YMCA:n rytmissä, mutta yritykseksi se pääosin jää, sillä kylmästä kangistuneina näytämme enemmänkin vaappuvilta pingviineiltä. Hulvattoman hauskaa meillä on joka tapauksessa, vaikka emme näytä välttämättä kovinkaan varteenotettavilta nuorilta vaappuessamme ja laulaessamme ällistyttävän epävireisesti.
Matkan kaartuessa finaaliin ääneni on hiipunut, kaikki torveen puhallukset ovat saaneet pääni pyörimään happivajeesta ja vapisen kylmästä. Mikään ei kuitenkaan haittaa, sillä tämä koetaan vain kerran, enkä anna minkään pilata päivääni.
Kun saavumme takaisin koulun pihalle, olo muuttuu heti haikeaksi. Odotin tätä päivää ja ajelua niin kauan, ja lopulta se kesti vain silmänräpäyksen verran. Onneksi päivä vielä jatkuu: nyt palaan kotiin valmistautumaan abiristeilyä varten kaikkeni antaneena ja yhtä kokemusta viisaampana.
Vitsanen 