Eipä sellaista tullut yleensä ajatelleeksi iltayhdeksän junaan noustessaan – että joku, joka istui vastapäisessä penkissä, ei oikeasti ollutkaan siinä.
Tai olihan hän sellaista ennenkin nähnyt, useinkin. Jotkut istuivat junassa niin kuin kuului, niin että paino jätti penkkiin kuvan ja käsinojaa naputtavista sormista kuului… no, naputusta, ääni, mutta silti heidän ajatuksensa vaelsivat jossakin muualla. Sellaisten ihmisten katsetta ei kannattanut turhaan hakea, mutta eipä sille ollut yleensä oikein tarvettakaan. Hän ei ollut pitkään aikaan ollut erityisen sosiaalinen tyyppi, ja kun kaikki piiloutuivat oman näyttönsä taakse sinivalon suojaan, kaikki oli hyvin.
Tämä ilta oli erilainen kuin muut. Aluksi hän oli tahtonut pistää asian silkan univajeen piikkiin – tottahan ihmisten nyt oli oltava läsnä, kun he olivat vaivautuneet ostamaan junalipun, muu ei käynyt järkeen – mutta ikkunapaikalle asettuneen tytön harmaanvalkea villatakki oli koko ajan jotenkin… epätarkka. Kangasta oli vaikeaa katsoa muutamaa hetkeä pidempään, kun se tuntui väreilevän kuin taivaisiin nouseva kuuma ilma kesäisin grillatessa.
Sellaista lämpöä ei kuitenkaan ollut, ei hiljaista nuotiota, kiukaasta puhumattakaan – enemmän hänestä tuntui siltä, että hän seisoi avannon reunalla, vaikka elettiin toukokuun loppua, ja päivä oli ollut siihen asti todella lämmin.
Tyttö tuijotti häntä. Ei suoraan, ei koko aikaa, mutta sen verran hermostuttavasti kuitenkin, että hän joutui suoristamaan kaulustaan niin usein, että se näytti varmasti todella omituiselta.
Ohi vilistävä maisema oli lopulta mukavampaa katsottavaa kuin kolkon näköinen tyttö. Kesä oli jo niin lähellä, että aurinko laski myöhään, mutta yhdeksän jälkeen niin aavat pellot kuin reunakaupungin harmaat tasakatotkin kylpivät jo kultaisessa valossa.
Eikö hän muka ollut pyytänyt tyttöjä jättämään seikkailunsa väliin sillä kertaa? Kun alkoi olla jo myöhä, ja hän tiesi, että he joutuisivat vaikeuksiin, että joku ohikulkija tai herran tähden vartija äkkäisi heidät ja koko jutusta tulisi hirveän sotkuinen. Heidän oli sitä paitsi ollut tarkoitus mennä elokuviin sinä sunnuntaina, hänen ja Heinin ihan kahdestaan.
Mutta toinen tyttö, Susa, tummatukkainen, oli vain nauranut ja sanonut, ettei heillä ollut mitään hätää. Kyllä ihmisen pitäisi elää vähän, ja oikotietä pitkin he pääsisivät sitä paitsi nopeammin kotiin.
Oliko Mikaelin pakko aina huolehtia niin kovasti. Heinillä oli äiti, joten hän ei tarvinnut sen lisäksi poikaystäväänsä paapomaan itseään.
Sen oli sanonut parikymmentä vuotta sitten sama tyttö, joka istui juuri nyt tässä ajassa ja tässä paikassa rauhallisesti vastapäisellä penkillä kuulokkeet korvilla tummat hiukset poninhännällä jalat ristissä koko olemus aikaan jäätyneenä niin kuin kaikki olisi ollut hyvin. Jauhoi purkkaa. Mies olisi voinut vannoa, että ilmassa leijui vadelmainen tuoksu.
“Anteeksi”, Mikael mutisi, kun ei tahtonut kohdata tytön katsetta, ja nousi.
Hänen oli pakko pysähtyä hetkeksi nojaamaan penkkiin matkallaan ulos. Hän ei tahtonut kääntyä katsomaan, ei tahtonut tietää, seurasiko Susa häntä katseellaan. Samapa se, vaikka kaikki pitäisivät häntä jonain sekopäänä, joka puhuu varjoille, hän ei kestäisi istua aloillaan hetkeäkään kauempaa.
Ei haitannut, vaikkei kotiasema ollut seuraava eikä edes sitä seuraava. Kyllä hän voisi sen verran kävellä.
Iltapäivän korventava helle oli tiessään, kun hän astui ulos junasta. Nyt oli lempeämmän lämmin, ja iltaa olisi varmasti voinut pitää ihan nättinä, jos se olisi ollut erilainen ilta. Auringosta ja alkavasta viikonlopusta ja radan takaa pilkottavasta vihreästä kaistaleesta ei vain voinut oikein nauttia, kun suuta kuivasi ja sydän hakkasi melkein kaulalla.
Hän ei ehtinyt edes laiturilta pois, ennen kuin joku, jolla oli aina ollut hiljaiset askeleet, laski pehmeän kätensä hänen olalleen.
Ehkä hän olisi huutanut tai edes kääntynyt katsomaan, jos asema olisi ollut jokin muu. Täällä hän ei kehdannut tehdä niin, sillä se olisi tuntunut hautarauhan rikkomiselta. Vaikka sellainen tunne olisikin ehkä kuulunut uurnalehtoon Keskuspuiston kupeessa eikä radanvarteen, eikä Heini raukka olisi kuulunut kumpaankaan.
Hetken oli tyyntä, mutta sitten tuuli kulki pyörteillen maanpinnassa ja lennätti hienojakoista hiekkapölyä asfaltilla. Hänen siisteille nahkakengilleen laskeutui tomua, ja se jäi häiritsemään. Ilmassa virisi hiljainen huokaus.
“Mikael“, tuttu ääni kuiskasi kuin verhon takaa. Näkymättömät kädet hänen niskassaan silittivät hellästi, se oli tervehdys, ja kahdenkymmenen vuoden nieleskelyn jälkeen mies purskahti ensimmäistä kertaa itkuun.
Maisa Mattila
Vitsanen 