Astun lentokoneesta ulos ja tunnen Puolan lämpimän tuulahduksen. Olen saapunut historian matkakurssin ryhmän sekä kurssin opettajien Pia Liimataisen ja Kaarina Salon kanssa Puolan kukkivaan kevääseen. Matkan tarkoitus ei kuitenkaan ole vain paistatella auringossa ja syödä halvalla hyvää ruokaa, vaan matkamme huipennus on retki Auschwitz-Birkenaun keskitysleirille. Tuntuu hieman absurdilta kirjoittaa ikään kuin luokkaretkestä Auschwitziin, kun noin seitsemänkymmentä vuotta sitten leiri oli kaikkea muuta kuin retkeilykohde. Leirillä kärsi ja kuoli tuhansia minunkin ikäisiäni nuoria.
Puola sijaitsee Keski-Euroopassa, ja sen historia on varsin värikäs. Puola on esimerkiksi kadonnut naapurimaiden laajentumishaaveiden takia maailmankartalta pariinkin otteeseen. Puola on myös yksi keskeisimmistä toisen maailmansodan näyttämöistä, sillä Neuvostoliitto ja Saksa pitivät huolen, että niiden keskinäistä etupiirijakoa noudatettiin. Saksa ja Neuvostoliitto olivat jakaneet Puolan kahtia ja käyttivät röyhkeästi Puolan alueita omiin tarpeisiinsa. Yksi tunnetuimmista esimerkeistä on natsi-Saksan tuhoamisleirit ja keskitysleirit.
Saksassa 1930-luvulla valtaan noussut natsipuolue on tunnettu juutalaisvastaisuudestaan, ja Adolf Hitler uskoi, että niin sanottuun juutalaiskysymykseen on vain yksi ratkaisu: juutalaiset on tuhottava. Natsi-Saksan leireillä kuoli miljoonia ihmisiä. Kaikki uhrit eivät olleet juutalaisia, vaan leireillä oli lisäksi esimerkiksi kehitysvammaisia, homoseksuaaleja ja muita ”alempirotuisia” ihmisiä.
Holokaustin historiaa on käsitelty yläasteen historiantunneilta lähtien, mutta minulle tämän kaiken ymmärtäminen on koko ajan vaikeampaa. Mikä saa tappamaan ihmisiä noin julmalla tavalla ja noin massiivisessa mittakaavassa? Yksikin tapettu ihminen on minusta liikaa. Keskitysleireillä kuolleita oli siis miljoonia liikaa. Ihmiset sullottiin karjavaunuihin kuin eläimet, ja heidän hiuksistaan tehtiin kankaita. Nöyryytetyillä ja maahanpoljetuilla ihmisillä teetettiin raskasta ruumiillista työtä, muttei kuitenkaan annettu tarvittavaa määrää ravintoa. Ihmiset kuihtuivat silmissä. Kerrotaan, että vangeista otetut kuvat leirille tultaessa muuttuivat hyödyttömiksi, sillä vangit näyttivät jo muutaman viikon kuluttua täysin erilaisilta, eikä heitä voitu tunnistaa kuvasta. Tämän kaiken kauheuden lisäksi monet vangit joutuivat ihmiskokeiden uhreiksi, ja heitä suorastaan kidutettiin. Jos vanki ei kuollut nälkään, työhön, kylmyyteen, sairauksiin tai ihmiskokeisiin, hän menehtyi viimeistään kaasukammiossa. On kuitenkin ihmisiä, todellisia selviytyjiä, jotka ovat selvinneet kaikesta tästä ja ovat vielä tälläkin hetkelläkin elossa. Täytyy myös muistaa, että Auschwitz-Birkenau ei ollut ainoa tämän järkyttävän kansanmurhan toteutuspaikka. Se on vain yksi kuuluisimmista, koska se on säilynyt niin hyvin. Suurin osa leireistä tuhottiin ennen puna-armeijan saapumista. Saksalaiset yrittivät räjäyttää myös Auschwitz-Birkenaun kaasukammiot, mutta niin isoa vääryyttä on vaikeaa peitellä pienellä räjäytyksellä.
Toukokuussa lämpömittari näyttää tunnetusti Puolassa jo kesälukemia ja ihmiset ovat heränneet talvisesta horroksestaan. Suomalainen opiskelijaryhmäkin saa kokea Puolan ihanan lämmön, ja monet ovat kaivaneet kesävaatteensa vaatekaappinsa perukoilta. Minunkin sortsini ovat käytössä lähes vuoden tauon jälkeen. Tänään on viimeinen päivä kauniissa ja lämpimässä Puolassa. Matkan viimeinen etappi on kuitenkin vielä edessä. Yritämme sulloa huonetoverieni kanssa tuliaisia ja vaatteitamme nopeasti matkalaukkuihimme, ja ryntäämme hotellihuoneestamme ulos ovet paukkuen.
”Tytöt olette myöhässä”, opettajat sanovat ja katsovat kulmat kurtussa kolmen tytön porukkaa, joka raahautuu alas hotellin portaita matkalaukkujen kanssa. Kävelen ripeästi matkalaukun pyörät pikkukivistä rahisten kohti bussia, jolla ryhmämme on määrä matkustaa Auschwitziin. Puolan spiraalimaiset pikkutiet keikuttavat meitä noin tunnin ja lopulta olemme perillä Auschwitz-Birkenaussa.
Bussi pysähtyy Auschwitzin pihalle. Silmiin pistävät heti piikkilanka-aidat, jotka ympäröivät punatiilisten talojen keskittymää, joka näyttää kuin pieneltä kylältä. Voin vain kuvitella kuumuuden, joka leirissä vallitsi seitsemänkymmentä vuotta sitten samaan aikaan. Asukkailla kun ei ollut mahdollisuutta ostaa läheisestä kahvilasta viilentävää vesipulloa tai pientä välipalaa.
Kierros alkaa Auschwitzin keskitysleiriltä, eli työleiriltä. Kävelemme kuuluisan portin ali, jossa lukee ”Arbeit macht frei” (Työ tekee vapaaksi). Monet ottavat tuosta surullisesta ja turhaa toivoa luoneesta portista puhelimillaan valokuvia, minä mukaan lukien. Kierrämme oppaan johdolla punatiilisiä parakkeja, ja kuuntelemme opasta tarkkaavaisesti. Huomaan parakkien portaissa jotakin omituista. Katson tarkemmin ja näen portaissa olevan painaumia niissä kohdissa, joissa ihmiset ovat kävelleet. Näitä portaita ovat kävelleet miljoonat ihmiset: sotilaat, vangit ja turistit. Tunnelma on opastuskierroksella hiljainen. Kaikki kuuntelevat silmät suurina opasta. Kun työleiri on käyty läpi kellareita myöten, poistumme leirin alueelta ja pidämme evästauon. Istahdamme vihreälle ruoholle pienelle piknikille Auschwitzin porttien tuntumaan. Ei ehkä kaikista idyllisin ruokailupaikka.
Evästauon jälkeen siirrymme tuhoamisleirin alueelle, joka on tunnettu sen läpi kulkevasta rautatiestä. Ero keskitysleiriin on huomattavissa. Ihmiset olivat tällä leirillä vain kuolemista varten, ja asuinparakit ovat ladon tasoa. Auschwitz-Birkenaun porttien siintäessä edessämme alkaa ukkonen. Ukkonen ärähtelee, ja salamat saavat silmämme näkemään tähtiä. Tunnelma on epätodellinen. Birkenaun laakeiden peltojen reunoilla kohoilee vähän väliä sähkönsinisiä valopatsaita. Luonto tarjoaa meille asiaankuuluvat erikoistehosteet. Opas kieltäytyy jatkamasta kierrosta, mutta jotkut meistä kiertävät kierroksen itsenäisesti loppuun. Ukkonen loppuu yhtä nopeasti kuin leiriläisen elämä kaasukammioon, noin kymmenessä minuutissa.
Rojahdan bussinpenkille pitkän ja väsyttävän päivän jälkeen. Tässäkö se nyt oli? Yksi maailman kipeimmistä ja kauheimmista paikoista on nyt nähty. Vaikka voin tästä eteenpäin sanoa, että olen yksi niistä miljoonista turisteista, joka on nähnyt omin silmin valtavat hiuskasat ja hiiltyneet kaasukammion jäännökset, vierailu Auschwitziin synnytti enemmän kysymyksiä kuin antoi vastauksia. En vieläkään ymmärrä, miten tällaista pystyi tapahtumaan ja miten sitä pidettiin hyväksyttävänä. Ei ole väliä, onko ihminen juutalainen, homo tai poliittisesti erilailla ajatteleva, hän on silti ihminen! Loppujen lopuksi vain se merkitsee, että olemme kaikki samanarvoisia. Olemme kaikki ihmisiä.
Kuvat: Aurora Alakahri, Saara Turunen ja Iina Mattila
Vitsanen 