Istun hiljaa ja odotan. Kaikki näyttää vääristyneeltä punaisen silkin läpi. Ihmisten katseet pyörivät ympäri huonetta ja tuttavallinen hälinä kantautuu korviini. Hengitän syvään ja muistan äitini sanat.
– Näin on tehty kauan ennen meitä ja tehdään vielä kauan meidän jälkeemmekin.
Käteni vapisevat jännityksestä. Katseeni porautuu kiinni oveen. Kohta hän saapuu. Ovessa roikkuu koristeltu taulu, jossa on tekstiä. Osaan nyt lukea sen. ”Tervetuloa…” Oven ulkopuolelta kuuluu askeleita. Väkijoukko hiljenee. Suljen silmäni ja mietin tulevaa. Toden totta, tervetuloa loppuelämääsi.
— —
– Tuolla!
– Vauhtia nyt!
– Täälläkin on yksi!
Tori täyttyy huudosta. Jossain pieni vihanneksen pala tippuu mutaiseen maahan ja samalla juoksukilpailu alkaa. Jokainen tahtoo syödä tänään. Joka ikisen kojun alle kurkataan ja käydään tarkistamassa. Nuoret lapset eivät juurikaan herätä paljon huomiota torikaupan tungoksessa.
– Mahmuda, katso! Löysin kokonaisen jakkihedelmän.
Veljeni tulee esiin tyhjän kojun alta tallattu hedelmä kädessään. Hän on pieni ja laiha, ja löytää siksi aina parhaat paikat ja ruoat.
Neljän peltiseinän sisällä tuoksuu ensimmäistä kertaa moneen viikkoon ihmeelliseltä. Tuoksua voisi luulla jopa ravintolasta tulevaksi, jos ympäröivä slummi olisi hieman ylellisempi. Sinä iltana jokainen saa täyden lautasellisen keittoa ja meneenukkumaan toivoa sisällään.
Aamu on kolea ja kylmä. Kaukainen kaupunki on vielä pimeä, mutta naapurustossamme ei enää kukaan nuku. Kaikki ovat liikkeessä. Matka on pitkä. Kadun kivet pistelevät jalkapohjiani.Käteni hikoavat ja halkeilevat. Yksi kilo, toinen kilo, kolmas kilo. Murskattavan tiilen määrä näyttää silti pysyvän samana koko päivän ajan.
Seuraavaksi on aika leikkiä aarteen metsästystä. Se, joka saa pussinsa ensimmäiseksi täyteen aarteita voittaa. Koluamme jokaisen roskakasan ja järven rannan. Kohta jokaisen pussi on täynnä. Täynnä läpinäkyvää ja värikästä roskaa. Muovia, joka on kultaakin arvokkaampaa. Viisikymmentä takaa pussilta.
– Tervetuloa!
– Keitä nuo ovat?
– Mahmuda, nämä ihmiset ovat tullet auttamaan meitä. Käyttäydy kunnolla!
– Mutta mihin me oikein tarvitsemme apua?
– Sinä voisit mennä kouluun rakas.
– Äiti, älä usko epäilyttäviä ihmisiä, ihan kummallisen näköisiäkin. Hehän ovat aivan sairaalloisen kalpeita.
– Rakas lapseni, siunaukset voivat tulla monenlaisissa muodoissa!
Kiivas keskustelu jatkuu myöhään iltaan asti. Vieraana on nainen ja kaksi miestä. En ole koskaan ennen kuullut puhuttavan toista kieltä. Katseeni kohtaa naisen katseen. Nainen kääntyy toista miestä kohti ja sanoo jotakin. Olen lumoutunut. Kieli kuulostaa huvittavalta. Kuin ketjureaktio, mies vuorostaan kääntyy minun ja äidin puoleen.
– Mahmuda, tämä pariskunta haluaisi sponsoroida sinua ja koulutustasi.
En ymmärrä.
– Sponsoroida?
– He haluavat auttaa perhettäsi rahallisesti, jotta sinulla olisi varaa mennä kouluun.
En vieläkään ymmärrä.
– Mutta minun pitää mennä töihin, äidin ja veljen kanssa.
– Älä rakas siitä huolehdi, me pärjäämme kyllä.
Nyt ymmärrän. Toivo valtaa sydämeni. En pysty pidättelemään kyyneleitä. Tervetuloa, täysin oma, parempi tulevaisuuteni.
Tänään opin kaksi uutta kirjainta. Pystyin vihdoin täydentämään taululle kirjoitetun tekstin. ”Tervetuloa kouluun”. Opettaja oli luvannut jokaiselle, joka osaa lukea tekstin uuden, punaisen hiuspinnin. Kannan sitä ylpeänä hiuksissani. Antaisin sen sitten äidille kotiin tultuani. Minäkin haluan opettajaksi. Tahdon opettaa vanhempani, kaikki sisarukseni ja slummini lapset lukemaan ja kirjoittamaan. Minulla on nyt uusi unelma. En ole ikinä tuntenut näin suurta iloa.
Se oli tullut niin nopeasti, täysin huomaamatta. Ensin oli tullut yskä, sitten kuume ja lopulta paha ripuli. Meillä ei ollut varaa lähteä lääkäriin kaupunkiin. Äiti oli itkenyt koko viikon. Luulen, että hän tiesi jo mitä olisi tuleva. Me kaikki tiesimme. En ollut enää tunnistaa veljeäni. Iloisesta, ketterästä, pienestä pojasta oli tullut hiljainen, kalpea, luurankomainen hahmo. Tänään kaikki kokoontuvat muistamaan ja kunnioittamaan häntä. Hän ei koskaanoppinut lukemaan, mutta opetin hänet kirjoittamaan oman nimensä.
Herään nykyään myöhemmin kuin muut. Käyn nyt yläkoulua.Yleensä vanhempani ja siskoni lähtevät jo aamuvarhain rakennustyömaalle ja herättävät minut lähtiessään. Tänään minut kuitenkin herätetään aikaisemmin.
– Paljon onnea Mahmuda!
– Tässä. Käytin siihen viikon palkan.
Siskoni ojentaa minulle kauniisti koristellun paperin, johon hän on suurella ja epäselvällä käsialalla kirjoittanut: ”Mahmuda 16”. Kortin on allekirjoittanut jokainen perheeni jäsen. Pakotan hymyn kasvoilleni ja kiitän kortista. Tiedän mitä on tulossa. Jo viikkojen ajan vanhempani ovat olleet hiljaisia ja katsoneet minua säälivin silmin. Monet muutkin ikäiseni tytöt koulussani ovat kokeneet saman kohtalon ja lopettaneet koulun. Istumme kaikki lattialla ja juomme teetä, jota tarjotaan aina vain syntymäpäivinä. Lopulta hiljaisuus rikkoutuu.
– Mahmuda, sinä olet todella taitava ja oppinut jo kaiken mahdollisen maailmassa.
– On tullut sen aika rakas. Tehdä velvollisuutesi.
– Me tarvitsemme apuasi nyt enemmän kuin koskaan. Varsinkin, kun veljesi…
– Te haluatte naittaa minut!
Huoneessa leijuu hetken syvä hiljaisuus. Sen jokainen sekunti murskaa sydäntäni.
– Hän on oikein hyvä poika.
– Ja hän on juuri muuttanut tiilitaloon slummin toiselle puolelle.
– Hän pystyy elättämään sinua. Eikä ole pahemman näköinen.
– Ja hän on suostunut avioon kanssasi.
– Suostuu…
– Rakas näin on tehty kauan ennen meitä ja tehdään vielä kauan meidän jälkeemmekin.
— —
Hän kävelee tomerasti, varmasi. Hän istuu minua vastapäätä. Äiti oli oikeassa, hän on komea. Ehkä minä voisin rakastaa häntä. Hän esittäytyy, kehuu kauneuttani ja sariani. Mutta en enää kuule, mitä hän sanoo. Yritän tasaannuttaa hengitystäni. Puristan käsillä sarinireunaa, jotta kukaan ei huomaisi niiden tärinää. Vanhempani antavat pojalle siunauksen ja lahjoja. Miksei minua siunata? Vielä viimeisen kerran vilkaisen ovea. Kuinka kauan sinne kestäisi juosta? ”একটি বিবাহের স্বাগত জানাই ” ”Tervetuloa häihin”.
Taapero juoksentelee ympäriinsä, tiililattian poikki ja takaisin. Seitsenvuotias poika istuu ainoan pöytämme ääressä. Näytän hänelle mallia, yhdistelmän kirjaimia paperilla. Samat kuin veljeni nimessä oli. Saatan pojan ulos slummien kapeille kaduille samalla, kun imetän vastasyntynyttä pienokaista. Suutelen pojan otsaa ja kerron rakastavani häntä. En tahtoisi päästää häntä. Hänen kätensä ovat jo halkeilleet. Hän on liian nuori. Hän unelmoi koulusta. Katson, kun poika kävelee kohti rakennustyömaata.
Kirjoittanut Petra Mäkinen
Vitsanen 