Käännän kylkeä. Miten voikin olla näin inhottava olo. Oikea kylki on huono vaihtoehto, vasen kylki on huono vaihtoehto, selällään olo kaikista huonoin. Jos joku nyt tulee sisään niin saatana mä en kestä, tässä tilassa puhumiselle nollatoleranssi. Syke nousee hiljalleen, tärisen jo. Onneksi oman huoneen nurkka sentään on siinä.
Kello tikittää seinällä.
Se yksi päivä oli niin täydellinen. Oli semmoinen rusketuskeli. Ja vaikkei oliskaan ollut niin ihan sama. Sen pikku lammen rannasta tuli mun suosikkipaikka, all-time favorite. Hiekkaa varpaissa, jotenkin vaan päädyttiin sinne samaan aikaan. Lähdin lentoon tai sydän ainakin. Hipaisu, naurahdus ja veteen. Onnellisuus otti vallan.
Kello tikittää seinällä.
Sydän, miten se taas jaksaakin. Pulssi ainakin kolmetuhatta. Hengitän sisään ja hengitän ulos. Ei saatana auta. Sisään ja ulos, ulos ja sisään. Ja nyt se kiihtyy. Helvetin mindfulness-ohjelmat, täyttä paskaa. Pakko vaan velloa kohtauksen mukana, kun kerran taas kaikki riistäytyi irti, repesi palasiksi levälleen.
Kello tikittää seinällä.
Se yksi kesä oli niin täydellinen. Juoksua, naurua, yhdessä pakoon kaikkea. Joskus se osti rannekorun, näytti kuulemma hyvältä.
Kello tikittää seinällä.
Päätä kiristää, otsaankin sattuu. Oon jumissa, en pääse pois. Mistään ei saa mitään selkoa. Vai onko edes mitään?
Kello tikittää seinällä.
Vaikea sanoa, mitä tapahtui. Korun helmet vierii nyt sinne tänne. Pikkuhiljaa edes säätä ei ollut, vain sumu-usvaa rannalla, huoneessa, päässä. Aukko oli taas tyhjä, jotain oli tullut ja taas mennyt pois. Mistä tullut ja minne lie mennyt. Mutta sen tiedän, että jotain se vei mukanaan.
Hiljaisuus
Vitsanen 