Olipa kerran onni. Kun onni ilmestyi, ei ollut tietoakaan siitä, että se tulisi olemaan tunteista halutuin. Onni oli alusta lähtien malttamaton, ei pysynyt samassa paikassa pitkään. Sillä oli jatkuva tarve nähdä ja kokea asioita, joista se oli vain kuullut puhuttavan.
Malttamattomuudestaan huolimatta, onnessa oli sellainen rauhallisuus ja lempeys, jota on vaikea sanoin kuvailla. Jos joku pyytäisi minua kuvailemaan sitä, kun onni tulee huoneeseen, mieleeni tulisi monta hetkeä. Auringonsäteet, jotka keväisenä aamuna pilkottavat ikkunasta, pihalta kuuluva lasten nauru sekä kesäillan päättävä auringonlasku, jonka hattaranpunaiset pilvet täyttävät vaaleansinisen taivaan.
Kuten jo aiemmin on mainittu, onni ei ollut tunteista kärsivällisin. Osan luona se vieraili vain lyhyen aikaa luoden yksittäisestä marraskuun aamusta vuoden merkittävimmän. Toisten luona se viihtyi pidempään. Se rakasti tuoda tyyneyttä myrskyn keskelle ja katsoa ilta toisensa jälkeen, kuinka kaksi rakastavaista, joita suru oli kohdannut, menivät nukkumaan käsi kädessä ja hymy huulillaan.
Joissain paikoissa tarvetta onnelle olisi ollut enemmänkin. Murheen murtama äiti sai toivoa lohduttomuuteensa, kun onni vieraili menetetyn lapsen ystävän muodossa. Onni iloitsi suunnattomasti, kun äiti hymyili ensimmäistä kertaa aikoihin kuullessaan tarinoita lapsestaan. Kun onnen oli taas aika jatkaa matkaa, se jätti lämpöään huoneeseen, josta puuttui jotain liian suurta sanottavaksi.
Kuten muutkin tunteet, onnen määrä ei ollut yksi niistä varoista, jotka olivat uhassa hävitä. Oli tilanne mikä tahansa, jotain reittiä, polkua tai tietä, onni löytäisi aina sen, kuka sitä eniten tarvitsisi.
Vitsanen 