Pääkirjoitus: Superlatiivimuotoja… ja vähän niitä muitakin

Noh, se oli… vuosi. Turha tässä on lähteä valehtelemaan, sillä romanttista tästä nyt ei saa tekemälläkään. Säästän kuitenkin sanojani. Tämän toivon kevään ja epätoivon talven jälkeen tuskin kenellekään on jäänyt epäselväksi, miltä tuntuu rämpiä kaulaa myöten työssä vailla mitään käsitystä nykyhetkestä, muistamatta mitään edellisviikosta ja tietämättä mitään siitä, miten maailma seuraavalla viikolla onnistuu pilkkaamaan olemassaoloamme. 

Mieleeni tulevat väistämättä erään Charles Dickensin romaanin kuuluisat alkusanat: “Tämä oli aikakausista paras ja pahin…” Siitä parhaasta en niin tiedä, mutta ajoista pahin? Ainakin osuttiin lähelle. Tietenkin Dickens kirjoitti 1700-luvun rymisevästä loppunäytöksestä verisine vallankumouksineen, mutta osa sanoista tuntuu puhuttelevan vuosisatojen takaa suoraan meitä: “Meillä oli kaikki edessämme eikä mitään edessämme, kuljimme kaikki suoraa päätä taivaaseen, kuljimme kaikki suoraa päätä toista tietä — sanalla sanoen, aikakausi muistutti niin nykyistä aikaa, että jotkut sen suurisuisimmista auktoriteeteista yksipäisesti väittivät, että siihen, niin hyvään kuin pahaankin nähden, taisi sovelluttaa ainoastaan superlatiivimuotoa.

Niin — superlatiivimuodot ovat olleet elämässämme läsnä. Luonnonvoimat pyyhältävät maailman halki hallitusten ja valtiomahtien pysyessä voimattomina. Toisena hetkenä minuutit etenevät kuin ruoho kasvaisi, sitten huomaamme äkkiä, että on jo kesäkuu, vaikka vasta vietimme joulua ja juhannusta. 

Sitten kuitenkin taas on hetkiä, jolloin olemme vain olemassa ja katsomme, miten pilvi väistyy vähitellen ja auringon säteet osuvat niitylle. Ne ovat pieniä hetkiä, joita ilman elämämme ei olisi mitään. Lukuvuoden viimeisessä Vitsasessa teemanamme ovatkin äidinkielen luovan kirjoittamisen kurssilla syntyneet teokset. Nauttikaa niistä niin kuin nauttisitte kesätuulesta tai meren aaltojen äänestä. 

Tänä keväänä valmistuvat ansaitsevat tietenkin syvimmän kiitoksen siitä, mitä he ovat työllään saavuttaneet. Me kaikki saamme olla ylpeitä teistä — aivan jokaisesta. 

Ja onneksi näemme jo nyt valoa myös maailman kaaoksen keskellä. Näemme nyt, että edessämme on loputtomien iltojen kesä, lyhyt hetki, jota emme koskaan enää näe uudelleen. Ja muutama sana rakkaille taistelutovereilleni: älkää helvetissä aloittako tulevan syksyn yo-kirjoitusten luku-urakkaa päivääkään liian aikaisin. Kesä on liian lyhyt tuhlattavaksi. 

Lauri Mentula, päätoimittaja