Tuulen tuivertaman merenpinnan alla vesipatsas on täynnä pyörteilevää elämää. Pinnan läheisyydessä liihottaa rauhallisesti korvameduusoja, mutta erityisen kiinnostuksen kohteena on huomattavasti pienempien eliöiden muodostama joukko: pinnan läheisyydessä keijuu auringonvaloa janoavaa leväplanktonia ja syvemmällä sitä vaanivaa eläinplanktonia. Niiden yläpuolella, tuulisella merenlahdella, keikkuu parvi soutuveneitä lastinaan innokkaita opiskelijoita sekä näytteenottovälineistöä. Soutuveneet ovat lähteneet läheisestä Helsingin yliopiston Tvärminnen eläintieteellisen aseman rantapoukamasta, koska Hankoniemessä on meneillään Lasse Lindqvistin luotsaama Itämeren ekologia ja tutkimusmenetelmät -kurssi.
Lassella on veneissään äheltävien Tapiolan lukiolaisten kaitsemisessa varmat otteet, sillä hän on – lukuisia meribiologian yliopistokursseja asemalla vedettyään – opettanut kyseessä olevaa moduulia yhdentoista Tapiolassa viettämänsä vuoden aikana monituiset kerrat. Kenttäkurssi on suosionsa ansainnut, koska lyhyeen rupeamaan on saatu mahtumaan esimerkiksi erilaisiin tutkimusmenetelmiin tutustumista, opiskelijoiden omin kätösin toteutettua näytteenottoa, näytteiden analysointia eri menetelmin sekä Lassen huolellisesti kokoamiin ja valmistelemiin tietopaketteihin syventymistä. Myös kurssin elämyksellisyys on ainutlaatuisten puitteiden ansiosta taattu.
Soutamisen makuun päässeet lukiolaiset nostavat näytehaaveilla planktonnäytteitään, ja saadut vesitilkat kiikutetaan myöhemmin luokkaan tutkittaviksi. Mikroskoopin alla petrimaljalla risteilevät hippuset paljastuvat viehättävästi pyörähteleviksi hankajalkaisiksi ja rataseläimiksi sekä muiksi piruettitaitureiksi. Myös leväplanktonin monimuotoisuudesta saadaan maistiaisia, kun näytelaseilta bongataan esimerkiksi sympaattisia piileviä.
Näidenkin planktoneliöiden koti, Itämeri, on erityislaatuinen. Se on rehevöitynyt ja roskattu, ja monin paikoin altis myös happikadolle. Meri on nuori ja matala, eikä edes sen status merenä ole kyseenalaistamaton. Itämeren vesi on murtovettä, mikä selittää osaltaan eliölajien suhteellisen harvalukuisuuden: vain kaikkein sitkeimmät lajit suolaisista valtameristä ja makeista sisävesistä pärjäävät vähäsuolaisessa meressä. Itämeri on pienuutensa vuoksi erityisen altis monille muutoksille, joita ilmastonmuutos ja ihmistoiminta ylipäätään saavat aikaan. Tieteellinen tutkimus antaa arvokasta tietoa meren nykytilasta ja tulevaisuudesta sekä sen monimuotoisuuden suojelun vaatimista toimenpiteistä. Korkeatasoista meritutkimusta tehdään muiden tutkimuslaitosten ohella myös Tvärminnessä, ja asemalla vierailevat pääsevätkin näkemään tutkimusvälineistön ja mielenkiintoisten postereiden lisäksi kansainvälisiä tutkijoita näytteenotto- ja -analysointipuuhissa. Lukio-opiskelijoille tutkimusasemalle sijoittuva kenttäkurssi tarjoaa elämysten ja konkreettisen tiedon lisäksi erinomaista käytännön kokemusta yliopistoympäristöstä ja sen toimijoista sekä tieteellisestä tutkimustyöstä.
Niinpä varsihaaveilla ilmaa hutkiva opiskelijajono suuntaa tuuliselle rannalle syksyn väreissä hehkuvien lehtipuiden alla. Saappaan alla liukkaita rantakallioita reunustaa riehakkaan vihreänä loistava ahdinparta, joka lainehtii kiville liplattavien aaltojen tahdissa. Syvemmällä, kauempana vedenpinnan tyrskyistä, näkyy tummia leväpuskia. Metsämäisinä kasvustoina kalliorantoja reunustava rakkohauru on avainlaji, eli kokoaan suurempi tekijä Itämeren ekosysteemissä. Rakkohauruvyöhyke tarjoaa ekolokeroita lukuisille eliöille vikkelistä leväkatkoista salaperäisiin särmäneuloihin sekä rauhallisiin muunnoslimakotiloihin ja merirokkoihin, ja kahluuhousuissaan haaveja käytteleville opiskelijoille kertyy näytteitä ämpärikaupalla.
Tyylikkäitä kahluuhousuja päästään käyttämään myös unenomaisella hiekkarannalla. Hiekkapohjaiset rannat ovat elinympäristönä rakkohaurujen muodostamia metsiä haastavampia, vaikka ne ihmistä miellyttävätkin. Paikoin uposkasvien juurakko kuitenkin sitoo aaltojen liikuttelemaa hiekkaa paikoilleen sekä heikentää niiden aiheuttamia virtauksia, mikä luo suojaisia turvapaikkoja selkärangattomille. Opiskelijat pääsevät pyydystämään nuotalla eliönäytteitä, ja ämpäreihin päätyy hiekkapohjalla vilistäneistä asukeista esimerkiksi tyylikkäitä hietakatkarapuja, siroja siloneuloja sekä selkärangattomia saalistavia kaloja, kuten tokkoja ja kolmipiikkejä. Jäipä nuotan saaliiksi pieni kampelakin.
Kenttäkurssi tarjoaa Itämerestä tietoa pohjia myöten, eikä pohjamudan merkityksellisyys jää osallistujille epäselväksi. Tutkimusalus R/V Augustan kyytiin päässeet lukiolaiset saavat hypistellä käsissään vinssillä kannelle nostettuja pohjamutanäytteitä. Pohjan lakeuksia kansoittavia selkärangattomia paljastuu myös mutanäytteiden kätköistä: muiden muassa valkokatkat, amerikansukasjalkaiset ja surviaissääsken toukat viipottavat pian näytepurkeissa. Muta- ja hiekkanäytteiden seulonnan lomassa opiskelijat kuulevat pohjaeliötutkimuksen historiasta ja nykypäivästä sekä vieras- ja tulokaslajien ennalta-arvaamattomista vaikutuksista ekosysteemeihin.
Luonnonsuojelualeen ympäröimän tutkimusaseman lähisaaristo näyttäytyy veneellä liikkuvalle vierailijalle lumoavan rikkaana ja monimutkaisena ekosysteeminä, jonka tulevaisuuden turvaaminen on itseisarvo. Syksyn kuulaat päivät kuluvat Itämerestä oppiessa sutjakkaasti, ja tutkimusasemalla vietetty aika tuntuu väistämättä loppuvan kesken. Kotimatkalla ohitse vilisevää maisemaa junan ikkunasta katsellessa kurssilla saatu oppi pyörii mielessä halliten ajatuksia, ja sen tarjoama syvempi ymmärrys Itämerestä tuntuu entistäkin arvokkaammalta yksityiskohtien etsiytyessä osaksi suurempaa viitekehystä. Itämeren eliöyhteisöjen monimuotoisuuteen kurkistaneet ymmärtävät arvostaa myös maallikon silmiltä pimentoon jääviä elämänmuotoja, minkä lisäksi eliöyhteisöjen herkkyys on monimutkaisten riippuvuussuhteiden valossa helpompi ymmärtää. Vaikka Itämeri on meille rannikon asukkaille läsnä joka päivä, ei sen mittaamatonta arvoa – tai haurautta – välttämättä huomaa tiedostaa.
Vitsanen 